Elämäni videotähtenä

Melontakausi alkaa olla pulkassa tältä vuodelta. Osalla melontakavereista se onkin mennyt jo vähän pulkkailun puolelle, kun muovipaateilla hassuttelevat osin jääpeitteisillä vesillä. Viime päivien pakkaset ovat kuorruttaneet lähivedet jo aika tarkasti jäällä. Itse kävin ulkovesillä viimeisen kerran itsenäisyyspäivänä. Uimahallitreenit ovat kuitenkin jatkuneet viikottain.

Tähän blogiin en tänä kesänä ole juurikaan melontakokemuksiani kirjannut. Melontakausi oli aika poikkeuksellinen ja koin isoja harppauksia taidoissa ja haasteissa. Keväällä vielä haaveilin tonnin melomisesta, mutta alkukesän kylmät säät ja pienet käsiongelmat saivat sen unohtumaan aika pian. Toiseksi haaveeksi otin melontaoppaaksi pätevöitymisen. Sen olenkin saanut melkein pakettiin, vähän retkien johtamista vielä puuttuu. Elokuussa suoritin käytännön opaskokeen, syyskuussa ohjasin retkiä, teoriakokeen teko venyi joulukuulle. Kolmas iso asia on ollut eskimokäännös. Opin sen viime talven hallivuoroilla, keväällä siirsin sen avoveteen ja harjoittelin vaihtelevan ahkerasti koko kesän. Tänä syksynä löysin grönlantilaismelan tuomat ulottuvuudet eskimokäännähtelyyn - olisinpa tajunnut sen jo aikaisemmin!

Vaikka blogin kirjoittaminen on ollut vähäistä, olen kyllä tallentanut melontakokemuksiani. Sain alkukesästä kokeiltavakseni Garminin actionkameran. Sitouduin julkaisemaan YouTubessa videon kuussa saadakseni kameran joulukuussa omakseni. Ehkä kuvittelin saavani vähän vauhdikkaampia, hurjempia actionvideoita julkaistua. Kamerasta tuli kuitenkin aika vakituinen melontakaverini. Ajatuksia se ei tallenna, mutta liikkuvan kuvan ja äänten kautta on itse helppo tavoittaa ne omat kokemuksensa ja ajatuksena jälkeenpäin.

Bloggaamiseen verrattuna videoiden tuottaminen on valtavan paljon työläämpää. Itse kuvaaminen on retkellä vaivatonta, jos kamera on kätevässä paikassa kajakin kannella. Esim. koskessa tuleekin sitten paljon enemmän haasteita, etenkin, jos kuvakulmaa haluaa vaihdella ja kuvata kavereidenkin suorituksia. Eikä se kuvaaminen tietenkään ole kuin pieni osa videon tekemisestä. Editointi ja esim. sopivan luvallisen musiikin etsiminen vievät paljon aikaa. Hitaahkolla nettiyhteydellä julkaiseminenkin on tuskallista. Suurin osa videolle tallentuvasta materiaalista on sellaista, ettei sitä jaksa itsekään katsoa. Saati muut. On raakattava aika raskaalla kädellä, jotta syntyy edes hieman kiinnostavia pätkiä.

On kuitenkin ollut kiehtovaa harjoitella videoiden tekoa. Melonta on hyvin visuaalinen harrastus. Vesi ja aurinko, kirkasväriset kajakit, taivaan värit, liike ja sään vaihtelut. Suomen vehreä luonto. Videoiden kautta tätä kauneutta on mahdollista jakaa muiden kanssa. Itsekin voi nauttia retkistä uudelleen videoita katselemalla.

Toisaalta olen omia videoita tehdessäni herännyt huomaamaan YouTuben ja muiden videopalveluiden mahdollisuudet itseopiskelussa. Olen esimerkiksi opiskellut erilaisia eskimoita YouTubesta löytyvien erinomaisten ohjevideoiden avulla. Omille lapsilleni videoita vahtaamalla oppiminen on jo päivänselvää, itse olen siitä vasta nyt innostunut.

Erikoinen melontakausi siis, ja paremmin dokumentoitu kuin koskaan. Erikoisinta oli kuitenkin ehkä se, että melonta alkoi ajoittain maistua työltä. Työtä se osittain olikin. Olen niin onnellisessa työsuhteessa, että melonnan opettaminen on osa työtäni. Yksi parhaista osista. Siirtyessäni kohti melontaoppaan roolia leppoisa turvamelojana touhuaminen jäi kuitenkin vähemmälle ja tavoitteellinen, vastuullinen kouluttaminen alkoi. Toisaalta melontaopaskurssin taitokokeeseen valmistautuminen toi harjoitteluun uudenlaista pakonomaisuutta. Uusien asioiden opetteleminen ja vanhojen syventäminen ei palvellutkaan enää vain omaa oppimisen intoani vaan osaamiselle asetettiin ulkopuolelta raamit, jotka joko pitää täyttää tai olla täyttämättä.

Sanotaan, että moni hyvä harrastus on mennyt pilalle, kun siitä on tullut ammatti. Omassa työssäni melonnan opettamisen osuus on kuitenkin niin pieni, etten usko sen vievän minulta oman melontaharrastuksen viehätystä. Pohdin kuitenkin asiaa myös omien opiskelijoideni kannalta. Minusta melonta on säkenöivän kiehtova ja alati haastava harrastus. On kuitenkin täysin eri asia ohjata jatkuvasti apua tarvitsevia aloittelevia melojia kuin kiitää samantasoisten kavereiden kanssa aallonharjalla koskessa. Melontaa opettaessaan pitää löytää motivaatio siitä opettamisesta, ei omista melontaelämyksistä.

Tänä vuonna lopetin luonnonvesissä melomisen hyvillä mielin siihen itsenäisyyspäivän melontaan, vaikka kelejä olisi vielä ollut. Jotenkin tuntui, että olin saanut lajista tälle kaudelle tarpeekseni. Silti hallitreenivuorot ovat elämän suola talvellakin - en saa niistä tarpeekseni. Ehkä siellä tekniikkaharjoittelun puolella on tällä hetkellä eniten helppoa kasvunvaraa, siksi se vetää niin puoleensa. Uskon kuitenkin, että kevättalven aurinko herättää taas kaipuun luonnonvesiin. Tai oikeastaan - tässä kun kirjoitan tätä - on se kaipuu jo olemassa :).

Aallon tie

Päijänne on merimäinen järvi. Työpaikkani sijaitsee Asikkalanselän rannalla, joten Päijänne on minulle tärkein "työmelonnan" kohde. Suurten selkien ja kuluvan kevään arvaamattomien säiden yhdistelmä tekee Päijänteestä myös hyvän seikkailuympäristön. Ei kenties parasta melonnan alkeiden opetusympäristöä, mutta hyvin kouluttavan ympäristön ehdottomasti.

Siitepölylautta Lehmonkärjen rannassa.

Luonto-ohjaajaksi opiskelevien opintoihin kuuluu keväinen, yhden yöpymisen melontaretki Päijänteen kansallispuistoon kuuluvalle Kelventeen harjusaarelle. Toukokuun helteet ja tyynet säät olivat nostaneet odotukset korkealle. Paljon oli puhuttu ihanista auringonlaskuista ja palamisen vaaroista, laguuneista ja hiekkarannoista. Retken lähestyessä sääennusteet alkoivat kuitenkin näyttää varsin muuta kuin pläkää. Suurilla selillä 5-7 m/s tuuli ei ole ihan aloittelijoiden keli.

Päätimme kuitenkin toteuttaa retken. Itse olen yleensä aina se nössöin osapuoli, joka jännittää osallistujien puolesta ja yrittää hössöttää ja suojella. Riskien arvioimisen jälkeen totesimme silti, että turvaveneen, yhden melontakouluttajan ja kolmen opaskokelaan johdolla alkuperäinen suunnitelma oli ihan ok. Silti taisin käydä tarkistamassa tuuliennusteet windgurusta pariin kertaan edellisen yön aikana.

Aallokkoa Kelventeen Kirkkosalmen beachilla

Minun on aina yhtä vaikeaa ymmärtää aloittelevien melojien rohkeutta. Hyvin vähäisellä melontakokemuksella tämäkin ryhmä suunnisti kohti aallokkoa Lehmonkärjen rannan suojista. Itse olen ollut aloittelijana varmasti se pelokkain nössö, joka ei hetkeäkään ole uskonut selviävänsä yhdestäkään aallosta pystyssä. On tarvittu tosi monta vuotta ja tosi monta sataa melontakilometriä, että turha pelko on väistynyt. Siksi onkin niin hienoa olla ohjaamassa toisia heidän melontauransa alkukilometreillä. Jos pelko ja jännitys saadaan hyvällä ohjauksella, sopivilla haasteilla ja neuvoilla väistymään nopeammin, taitojen kehitys nopeutuu valtavasti.

Aloittelevat melojat pärjäsivät ensimmäisenä päivänä mainiosti. Kaksikko viipotti siksakkia ja välillä jonkun yksikön meloja näytti saaneen kohtauksen, kun pienestä ohjausliikkeestä tulikin kymmenien metrien mittainen kaarros. Silti melottiin 17 kilometriä ilman yhtään reskutusta, aallokosta huolimatta. Lämmin sää teki matkanteosta miellyttävää.

Kun Kelventeen retki toistuu vuosittain samoihin aikoihin suunnilleen samanlaisella kaavalla, on se aina loistava tilaisuus pohtia omien taitojen kehittymistä. Tänä vuonna nautin olostani aallokossa ihan älyttömästi. Muistin jotkut aikaisemmat retket, jolloin pienempikin aallokko oli vienyt kaiken huomioni eikä esim. ryhmän seuraamiseen tai toisten ohjaamiseen ollut jäänyt juurikaan voimavaroja. On ihanaa, kun pystyy kohtuullisen kätevästi sukkuloimaan ryhmässä, melomaan rennosti ja pitämään langat lapasessa. Ja on hienoa, kun aiemmin pelottavista keleistä tulee hauskoja, herkullisia.

Ohjaaja vesillä odottelemassa viimeisiä tauolta. Mä niin valvon teitä.

Ilta Nimettömänlahden laguunilla oli vielä lämmin ja tyynehkö. Illansuussa retken päävetäjät, kaksi omaa opiskelijaani pitivät laguunilla eskimokäännösnäytöksen. Oli pakko mennä sekaan pätemään ja kokeilemaan ensimmäistä kertaa avovesieskimoa tällä omalla retkikajakillani. Olen ylpeä itsestäni. En niinkään sen helpon eskimon vuoksi, vaan empimisen hetken lyhyyden takia. Kun istuu siinä kajakissa kaulasta vuotava kuivapuku päällä, uimalasit silmillä, klipsi nenässä, mela lähtöasennossa, oppilaat rannalla vahtaamassa, ei siinä mitään takeita ole onnistumisesta. Mutta jos ei pelkää noloutta, ei tarvitse pelätä muutakaan. Veden alla olo on harjoiteltu sen sata kertaa, liike on tuttu, turvallisuudesta huolehdittu. Pieni kallistus, suuri seikkailu.

Kaksi turvamiestä valmiudessa, keskellä joku täti tekee eskimoa.
 Kuva: Jonne Salonen

Kun varjotkin ovat jo kävelleet pois, ainoa jälki retkestä on mielessä. Tai blogissa 

Luomupuuroa ja kuivattuja mansikoita aamusateessa teltan edustalla

Toinen aamu oli ihan eri maailmasta kuin edellinen. Sadetta. Noin viisi astetta lämmintä. Tuuli ei onneksi ollut ihan ennustettua 7 m/s, mutta kovaa aallokkoa nostattava pohjoistuuli kuitenkin. Herään aina teltassa aikaisin, joten pakkaamiseen oli aikaa tunteja. Olisi ollut hauskaa nähdä heräilevien retkeläisten ajatuksiin heidän ryhtyessään valmistautumaan päivän haasteisiin. On ehkä hyvä, etteivät he kaikkia haasteita edes tiedosta, jääpä päähän enemmän tilaa omaan melontaan keskittymiseen.

Oma kuivapuku oli erittäin jees. Muut ylimääräiset varavarusteeni jaoin oppilaiden päälle, kahdet hanskat, yhdet rannekkeet, anorakki, kuoritakki, sadetakki.. Etukäteen oli ilmeisesti ollut vaikea hahmottaa, miten kylmää ja märkää melonta voi oikeasti olla, toukokuun lopullakin.

Onnellinen aallokkomeloja. Kuva: Juho Kokkonen

Takatuulta, sivuaallokkoa, mylläävää ristiaallokkoa, puuskia, kovaa sadetta, tihkusadetta, jäätävää viimaa. Oikeissa varusteissa hauskaa ja juuri sopivasti hiukan jännittävää. Huonosti pukeutuneen aloittelijaryhmän kanssa ihan totista työtä, herpaantumatonta ryhmän lukemista ja tilanteisiin puuttumista. Silti myös hervottomia väsynauruja kelluntatauoilla, kiertävää karkkipussia, kaksi uimaan karkaavaa hirveä suojan tarjoavasta saaresta, onnistumista, jaksamista, selviytymistä. Väkevää elämää.

Toispuoleinen ihminen

Tänä talvena talvi ei oikein tullutkaan. Noin sääilmiönä. Mielentilana kyllä.

Olen aina ollut hyvä oppimaan ja opiskelemaan. Vaikka kieliä tai teoreettisia tietoja. Uusia töitäkin ihan hienosti. Elämän varrella olen kuitenkin huomannut, että liikunnallisten taitojen oppiminen ei kyllä ole mikään vahvuuteni. Olen hidas, mutta kömpelö.

Tämän talven henkinen ja fyysinen ykköshaasteeni on ollut eskimokäännöksen treenaaminen uimahallivuoroilla. Eskimokäännös on siitä kiehtova harjoiteltava, että se joko onnistuu kokonaan tai floppaa täysin. Vaikkapa joogassa tehtävillä harjoitteilla on useita erilaisia välimuotoja, joiden kautta pyritään kohti itselle täydellistä suoritusta. Jos ei selkä taivu paljon, se voi taipua vähän. Jos eskimo jää puolitiehen (meloja kajakkiin roikkumaan veden alle), ei oikein auta kuin ottaa apua vastaan tai vaihtaa lajia uintiin. Kajakki jää joko oikein- tai nurinpäin - "melkein" ylös pääsemisen lopputulos on sama kuin jos ei edes yrittäisi.

Meriturvan altaalla Lohjalla. Tällä kertaa lopputulos
taisi olla onnistunut.

Oli aivan käsittämättömän mullistava tunne, kun eskimo nousi ensimmäisen kerran ylös. Tekniikka meni yhtäkkiä kerralla kohdalleen ja käännös onnistui useita kertoja putkeen. Myös seuraavalla viikolla. Todellinen oppiminen alkaa kuitenkin siitä, kun käännös ei jostain syystä nousekaan. Syy on löydettävä ja yritettävä korjata. Kun se onnistuu, löytyykin jo seuraava virhe, jonka kanssa kamppaillessa vierähtää tovi jos toinenkin. Vasta sitten, kun jokainen virhe on tehty niin moneen kertaan, että niiden ennakoiminen ja tarvittaessa korjaaminen käy automaattisesti, on taito opittu.

Sitten, kun tuntee olonsa varmaksi ja ehkä salaa hieman reteäksi eskimokäännöksensä kanssa, voi ryhtyä harjoittelemaan sitä toiselta puolelta. Ja käydä saman räpiköinnin läpi melko lailla nollasta aloittaen. Miten voi ihmisen kehon toinen puoli olla niin täysin tietämätön siitä, mitä äsken oli toisella puolella opittu? Kitaristi voisi ehkä kokea saman tunteen kääntämällä kitaransa kaulan toiselle puolelle kuin yleensä. Jos sitten lopulta saa kehonsa molemmat puolet tottelemaan kuria tasapuolisesti, voi siirtyä harjoittelemaan eskimoa vauhdista. Tai ilman nenänipsua (hirveää). Tai kylmässä vedessä. Tai erilaisella kajakilla. Tai koskessa. Tai aallokossa.

Tästä saattaa riittää minulle harjoiteltavaa koko loppu melontaiäkseni.

Alla linkki videoon, jossa treenailen.
Eskimokäännöstreeniä