perjantai 30. toukokuuta 2014

Aallon tie

Päijänne on merimäinen järvi. Työpaikkani sijaitsee Asikkalanselän rannalla, joten Päijänne on minulle tärkein "työmelonnan" kohde. Suurten selkien ja kuluvan kevään arvaamattomien säiden yhdistelmä tekee Päijänteestä myös hyvän seikkailuympäristön. Ei kenties parasta melonnan alkeiden opetusympäristöä, mutta hyvin kouluttavan ympäristön ehdottomasti.

Siitepölylautta Lehmonkärjen rannassa.
Luonto-ohjaajaksi opiskelevien opintoihin kuuluu keväinen, yhden yöpymisen melontaretki Päijänteen kansallispuistoon kuuluvalle Kelventeen harjusaarelle. Toukokuun helteet ja tyynet säät olivat nostaneet odotukset korkealle. Paljon oli puhuttu ihanista auringonlaskuista ja palamisen vaaroista, laguuneista ja hiekkarannoista. Retken lähestyessä sääennusteet alkoivat kuitenkin näyttää varsin muuta kuin pläkää. Suurilla selillä 5-7 m/s tuuli ei ole ihan aloittelijoiden keli.

Päätimme kuitenkin toteuttaa retken. Itse olen yleensä aina se nössöin osapuoli, joka jännittää osallistujien puolesta ja yrittää hössöttää ja suojella. Riskien arvioimisen jälkeen totesimme silti, että turvaveneen, yhden melontakouluttajan ja kolmen opaskokelaan johdolla alkuperäinen suunnitelma oli ihan ok. Silti taisin käydä tarkistamassa tuuliennusteet windgurusta pariin kertaan edellisen yön aikana.

Aallokkoa Kelventeen Kirkkosalmen beachilla
Minun on aina yhtä vaikeaa ymmärtää aloittelevien melojien rohkeutta. Hyvin vähäisellä melontakokemuksella tämäkin ryhmä suunnisti kohti aallokkoa Lehmonkärjen rannan suojista. Itse olen ollut aloittelijana varmasti se pelokkain nössö, joka ei hetkeäkään ole uskonut selviävänsä yhdestäkään aallosta pystyssä. On tarvittu tosi monta vuotta ja tosi monta sataa melontakilometriä, että turha pelko on väistynyt. Siksi onkin niin hienoa olla ohjaamassa toisia heidän melontauransa alkukilometreillä. Jos pelko ja jännitys saadaan hyvällä ohjauksella, sopivilla haasteilla ja neuvoilla väistymään nopeammin, taitojen kehitys nopeutuu valtavasti.

Aloittelevat melojat pärjäsivät ensimmäisenä päivänä mainiosti. Kaksikko viipotti siksakkia ja välillä jonkun yksikön meloja näytti saaneen kohtauksen, kun pienestä ohjausliikkeestä tulikin kymmenien metrien mittainen kaarros. Silti melottiin 17 kilometriä ilman yhtään reskutusta, aallokosta huolimatta. Lämmin sää teki matkanteosta miellyttävää.

Kun Kelventeen retki toistuu vuosittain samoihin aikoihin suunnilleen samanlaisella kaavalla, on se aina loistava tilaisuus pohtia omien taitojen kehittymistä. Tänä vuonna nautin olostani aallokossa ihan älyttömästi. Muistin jotkut aikaisemmat retket, jolloin pienempikin aallokko oli vienyt kaiken huomioni eikä esim. ryhmän seuraamiseen tai toisten ohjaamiseen ollut jäänyt juurikaan voimavaroja. On ihanaa, kun pystyy kohtuullisen kätevästi sukkuloimaan ryhmässä, melomaan rennosti ja pitämään langat lapasessa. Ja on hienoa, kun aiemmin pelottavista keleistä tulee hauskoja, herkullisia.

Ohjaaja vesillä odottelemassa viimeisiä tauolta. Mä niin valvon teitä.
Ilta Nimettömänlahden laguunilla oli vielä lämmin ja tyynehkö. Illansuussa retken päävetäjät, kaksi omaa opiskelijaani pitivät laguunilla eskimokäännösnäytöksen. Oli pakko mennä sekaan pätemään ja kokeilemaan ensimmäistä kertaa avovesieskimoa tällä omalla retkikajakillani. Olen ylpeä itsestäni. En niinkään sen helpon eskimon vuoksi, vaan empimisen hetken lyhyyden takia. Kun istuu siinä kajakissa kaulasta vuotava kuivapuku päällä, uimalasit silmillä, klipsi nenässä, mela lähtöasennossa, oppilaat rannalla vahtaamassa, ei siinä mitään takeita ole onnistumisesta. Mutta jos ei pelkää noloutta, ei tarvitse pelätä muutakaan. Veden alla olo on harjoiteltu sen sata kertaa, liike on tuttu, turvallisuudesta huolehdittu. Pieni kallistus, suuri seikkailu.

Kaksi turvamiestä valmiudessa, keskellä joku täti tekee eskimoa.
 Kuva: Jonne Salonen

Kun varjotkin ovat jo kävelleet pois, ainoa jälki retkestä on mielessä. Tai blogissa 

Luomupuuroa ja kuivattuja mansikoita aamusateessa teltan edustalla
Toinen aamu oli ihan eri maailmasta kuin edellinen. Sadetta. Noin viisi astetta lämmintä. Tuuli ei onneksi ollut ihan ennustettua 7 m/s, mutta kovaa aallokkoa nostattava pohjoistuuli kuitenkin. Herään aina teltassa aikaisin, joten pakkaamiseen oli aikaa tunteja. Olisi ollut hauskaa nähdä heräilevien retkeläisten ajatuksiin heidän ryhtyessään valmistautumaan päivän haasteisiin. On ehkä hyvä, etteivät he kaikkia haasteita edes tiedosta, jääpä päähän enemmän tilaa omaan melontaan keskittymiseen.

Oma kuivapuku oli erittäin jees. Muut ylimääräiset varavarusteeni jaoin oppilaiden päälle, kahdet hanskat, yhdet rannekkeet, anorakki, kuoritakki, sadetakki.. Etukäteen oli ilmeisesti ollut vaikea hahmottaa, miten kylmää ja märkää melonta voi oikeasti olla, toukokuun lopullakin.

Onnellinen aallokkomeloja. Kuva: Juho Kokkonen
Takatuulta, sivuaallokkoa, mylläävää ristiaallokkoa, puuskia, kovaa sadetta, tihkusadetta, jäätävää viimaa. Oikeissa varusteissa hauskaa ja juuri sopivasti hiukan jännittävää. Huonosti pukeutuneen aloittelijaryhmän kanssa ihan totista työtä, herpaantumatonta ryhmän lukemista ja tilanteisiin puuttumista. Silti myös hervottomia väsynauruja kelluntatauoilla, kiertävää karkkipussia, kaksi uimaan karkaavaa hirveä suojan tarjoavasta saaresta, onnistumista, jaksamista, selviytymistä. Väkevää elämää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti