Opetusretkellä Kelventeellä

Toissapäivänä oli jälleen aika lähteä vuotuiselle melonnan opetusretkelle, joka kuuluu luonto-ohjaajaksi opiskelevien retkikalenteriin. Vaikka retki sattuu aina vuoden kiireisimpään aikaan, jolloin pitäisi olla tiiviisti tietokoneella opiskelijoiden opintokortteja nikkaroimassa, se tuntuu joka vuosi aina yhtä hienolta etuoikeudelta. Tai ehkä                                                        juuri tämän ajankohdan vuoksi :)

Tällä kertaa lähdimme liikkeelle Padasjoelta Mainiemen satamasta, josta vuokrasimme pari kajakkia omiemme lisäksi. Mukana oli kolme vähän melonutta ja kuusi melontaohjaajakoulutuksessa olevaa opiskelijaa. Mitäpä se tarkoittaa retken apuvetäjän (minä) kannalta? Leppoisaa melontaa, sitäpä se.

Lautasta käsin on hyvä kuunnella melontaohjaajakokelaan
tekniikkaopetusta

Monenlaista vempelettä on matkassa. Päällimmäisenä oma
ihanainen melani

Melontaretken järjestäminen on aika työlästä. Jo pelkkä kaluston haaliminen kasaan on vaikeaa isolle ryhmälle. Tälläkin kertaa kajakkeja haalittiin kasaan kolmelta paikkakunnalta. Onneksi järjestelyitä ei tarvitse tehdä yksin, vaan suuren osan tekee pääopas Jonne. Osa lähtijöistä tarvitsee lisäksi lainaan koululta retkeilyvälineitä. Ja omatkin (runsaat) varusteet on pakattava. Yhden yön retkelle ei tule kovin paljon vähempää tavaraa matkaan kuin vaikkapa viikon retkellekään - leiriytymis- ja melontavarusteet ovat samat. Lähinnä ruoan ja juomaveden sekä vaihtovaatteiden määrä muuttuu retken pidentyessä. Päijänteellä ruokavedetkin voi kaapaista rannasta - hieno asia retkimelojalle.

Näin kesän ensimmäiselle melontaretkelle oli kyllä tuskaisaa pakata. Oli vielä helluntai ja vain pikkukaupat olivat auki, joten kovin ihmeellisiä evästarvikkeita ei viitsinyt etsiä. Pakkasinkin mukaan ns. vuosikertaeväitä, esim. pussipastoja vuodelta keppi ja kivi sekä joskus muinoin minigrip -pussiin valmiiksi annostelemiani puuroaineksia. Ei ollut ihan vastajauhetun viljan maku pinnassa niissä, mutta nälkä toki lähti. Ja toisaalta, joku opiskelijoistakin sai eväänsä leiripaikalle toimitettuna - vanhemmat toivat veneellä pitsaa :D.

"Kansieväiden" pitää kuitenkin olla viimeisen päälle

Suurjärvenä Päijänne on vähän arvaamaton melottava keliensä puolesta. Tällä kertaa aallokko ja mainingit loistivat poissaolollaan, mutta paikoin erämaisen näköiset kalliot ja upeat rantahietikot hellivät meitä. Kivikkoiset rannat tuovat paikoitellen pientä jännitystä varsinkin kuitukajakilla melovalle. Tällä retkellä en sentään jäänyt keula kivellä kellumaan, pelastajaa odottelemaan. Sopivalla säällä Kelvenne on upea melontakohde, inhimillisen kokoinen, toukokuun arkipäivinä hyvin rauhallinen, upeita tauko- ja leiripaikkojakin tarjoava. Sallittuja telttailualueita on tosin tällä hetkellä vain kolme, Hinttolanhiekka, Isohieta ja Nimetön. Hyvä esite Päijänteen kansallispuistosta löytyy tästä. Kun uusi hoito- ja käyttösuunnitelma saadaan voimaan, telttailupaikkoja on ilmeisesti lisää luvassa. Melojan kannalta se on hyvä asia - aina ei ole helppoa päästä jatkamaan sallitulle leiripaikalle asti esim. kovassa sivuaallokossa.

Rantakallion päällä pilkisti jonkinlainen koiraveistos

Kun on retkellä aloittelijoiden kanssa, tällainen sunnuntaimelojakin pysyy vauhdissa ihmeemmin pyristelemättä. On mukavaa rupatella kaikessa rauhassa ja ehtiä ihailla maisemiakin. Toista se on sitten vuoden päästä, kun nämä nyt melontaa aloittelevat ovat ehtineet oppia tekniikan ja jättävät minut kevyesti hännille. Mutta sitten on taas uusia aloittelijoita retkelle vietäviksi.

Lietsaaren tulipaikan hiekkasärkkä on tyynellä säällä suloinen paikka

Kannella maatessa voi kuvata vaikka taivasta

Lietsaaren itäinen kärki

Päijänteen vesi on niin kirkasta, että vedenalainen luontokin
on melojan nähtävissä

Matka mantereelta Kelventeelle oli sen verran leppoisa, että iltasella leiriytymisen jälkeen teki vielä mieli lähteä tyyneen, aurinkoiseen iltaan nautiskelemaan. Sovimme opiskelijoiden kanssa, että lähdemme löysälle lenkille kohti Kelventeen pohjoispäätä. Melontaohjaajiksi tähtäävillä on kuitenkin jatkuvasti ne 500 kilometriä mielessä, joten hyvää matkavauhtia siinäkin tuli pidettyä yllä. Joutsenia, rantasipejä, härkälintuja, peippoja, lehtiviä tervaleppiä, auringon viistoa valoa. Opiskelijat palasivat leiriin iltatouhuihin, minä karkasin vielä hetkeksi rantoja katselemaan. Kohtasin naukuvan variksen, kuulin kaulushaikaran huudon Hinttolan suunnasta ja katselin kiviä. Mietin ne kasannutta jääkautta ja sitä, kauanko saavat olla paikoillaan ennen kuin jäämassat ne taas jonnekin hierovat. Vai ehtivätkö aallot ne sitä ennen hienontaa.

Merikortti. Ihanin nimipäivälahja, jonka olen koskaan itselleni
ostanut. Kompassi, paras itselleni ostamani joululahja.

Nimettömän lahukan vettä ilta-auringossa

Couscous ja tonnikala. Njam njam, mutta
ympäristö antaa paljon anteeksi

Iltalenkiltä palaamassa. Aurinkoinen niemeke oli miellyttävä leiripaikka



Retkellä ei ole minnekään kiire. Voi istuskella nuotiolla ja ihan pelkästään nököttää. Kuulin ensimmäistä kertaa ruokopillillä soitetun Smoke On The Waterin. Siitä ei viihde juuri parane. Kun hämärä laskeutui, teki kuitenkin jo mieli vetäytyä oman teltan suojiin. Kelventeellä oli todella hiljaista. Sen huomasi esimerkiksi siitä, että kun olin lakannut kahistelemasta makuupussiani, kuului äänekästä surinaa. Kimalaiset ne siinä vain pörräsivät mustikankukissa, joiden keskelle olin leiriytynyt. Kaukana kukkui käki, ja härkälintupari suoritti pakollisia, ei kovin sulosointuisia kuvioitaan lahdella. Puutkin olivat hiljaa. Ja pian minäkin.

Toteemieläimeni

Oliko se niin, että jonkin Pohjois-Amerikan intiaaniheimon nuorukaisten piti tietyn ikäisenä vetäytyä vuorille yksinäisyyteen, kenties sieniä nauttimaan ja odottelemaan, että heille ilmestyisi unessa heidän oma voimaeläimensä. Uskoisin saaneeni varmuuden siitä, mikä minun toteemieläimeni on. Se näkyy yläkuvassa telttani pinnassa (sisäpuolella, toki). He ilmestyivät minulle oikein joukolla heti aamun koitteessa. Osa oli kiivennyt telttakankaan pinnalle, yksi oli nähnyt kovasti vaivaa limoittaakseen teltan liepeen alle jääneen villasukkani, yksi löytyi fleece-takkini taskusta aamupalaa syödessäni. Yksi retkeläisistä, erätoverin alla yöpynyt, heräsi hämähäkkien valtakunnasta. Eräs retkeläinen taas veti puoleensa ampiaisia hunajapurkin lailla.

 

 

Paluumatkalla oli hauskaa leikkiä ihan oikeaa melontaohjaajaa. Kilometrien metsästäjät lähtivät Jonnen mukana melomaan Asikkalan kirkolle, minä vein vähemmän meloneet takaisin Mainiemeen ja autoille. Koska sää oli edelleen lähes tyyni, meloimme lähes suorinta tietä Lietsaaren ja Vähä-Haukkasalon kautta useita veneväyliä ja selkiä ylittäen. Kuin rasvatut salamat. Ainakin aurinkorasvatut. Vaikkei ehkä salamat. On mukavaa joutua välillä vähän vastuullisempaan rooliin, esimerkiksi suunnistamaan vesillä. Yllättävän usein opettajan työssä pitää antaa vetovastuu toisille, joko opiskelijoille, jotta he saisivat harjoitella ohjaamista, tai sitten johto ojennetaan itseä pätevämmälle ammattilaiselle. Tässä laiskistuu ihanasti :)