Elämäni videotähtenä

Melontakausi alkaa olla pulkassa tältä vuodelta. Osalla melontakavereista se onkin mennyt jo vähän pulkkailun puolelle, kun muovipaateilla hassuttelevat osin jääpeitteisillä vesillä. Viime päivien pakkaset ovat kuorruttaneet lähivedet jo aika tarkasti jäällä. Itse kävin ulkovesillä viimeisen kerran itsenäisyyspäivänä. Uimahallitreenit ovat kuitenkin jatkuneet viikottain.

Tähän blogiin en tänä kesänä ole juurikaan melontakokemuksiani kirjannut. Melontakausi oli aika poikkeuksellinen ja koin isoja harppauksia taidoissa ja haasteissa. Keväällä vielä haaveilin tonnin melomisesta, mutta alkukesän kylmät säät ja pienet käsiongelmat saivat sen unohtumaan aika pian. Toiseksi haaveeksi otin melontaoppaaksi pätevöitymisen. Sen olenkin saanut melkein pakettiin, vähän retkien johtamista vielä puuttuu. Elokuussa suoritin käytännön opaskokeen, syyskuussa ohjasin retkiä, teoriakokeen teko venyi joulukuulle. Kolmas iso asia on ollut eskimokäännös. Opin sen viime talven hallivuoroilla, keväällä siirsin sen avoveteen ja harjoittelin vaihtelevan ahkerasti koko kesän. Tänä syksynä löysin grönlantilaismelan tuomat ulottuvuudet eskimokäännähtelyyn - olisinpa tajunnut sen jo aikaisemmin!

Vaikka blogin kirjoittaminen on ollut vähäistä, olen kyllä tallentanut melontakokemuksiani. Sain alkukesästä kokeiltavakseni Garminin actionkameran. Sitouduin julkaisemaan YouTubessa videon kuussa saadakseni kameran joulukuussa omakseni. Ehkä kuvittelin saavani vähän vauhdikkaampia, hurjempia actionvideoita julkaistua. Kamerasta tuli kuitenkin aika vakituinen melontakaverini. Ajatuksia se ei tallenna, mutta liikkuvan kuvan ja äänten kautta on itse helppo tavoittaa ne omat kokemuksensa ja ajatuksena jälkeenpäin.

Bloggaamiseen verrattuna videoiden tuottaminen on valtavan paljon työläämpää. Itse kuvaaminen on retkellä vaivatonta, jos kamera on kätevässä paikassa kajakin kannella. Esim. koskessa tuleekin sitten paljon enemmän haasteita, etenkin, jos kuvakulmaa haluaa vaihdella ja kuvata kavereidenkin suorituksia. Eikä se kuvaaminen tietenkään ole kuin pieni osa videon tekemisestä. Editointi ja esim. sopivan luvallisen musiikin etsiminen vievät paljon aikaa. Hitaahkolla nettiyhteydellä julkaiseminenkin on tuskallista. Suurin osa videolle tallentuvasta materiaalista on sellaista, ettei sitä jaksa itsekään katsoa. Saati muut. On raakattava aika raskaalla kädellä, jotta syntyy edes hieman kiinnostavia pätkiä.

On kuitenkin ollut kiehtovaa harjoitella videoiden tekoa. Melonta on hyvin visuaalinen harrastus. Vesi ja aurinko, kirkasväriset kajakit, taivaan värit, liike ja sään vaihtelut. Suomen vehreä luonto. Videoiden kautta tätä kauneutta on mahdollista jakaa muiden kanssa. Itsekin voi nauttia retkistä uudelleen videoita katselemalla.

Toisaalta olen omia videoita tehdessäni herännyt huomaamaan YouTuben ja muiden videopalveluiden mahdollisuudet itseopiskelussa. Olen esimerkiksi opiskellut erilaisia eskimoita YouTubesta löytyvien erinomaisten ohjevideoiden avulla. Omille lapsilleni videoita vahtaamalla oppiminen on jo päivänselvää, itse olen siitä vasta nyt innostunut.

Erikoinen melontakausi siis, ja paremmin dokumentoitu kuin koskaan. Erikoisinta oli kuitenkin ehkä se, että melonta alkoi ajoittain maistua työltä. Työtä se osittain olikin. Olen niin onnellisessa työsuhteessa, että melonnan opettaminen on osa työtäni. Yksi parhaista osista. Siirtyessäni kohti melontaoppaan roolia leppoisa turvamelojana touhuaminen jäi kuitenkin vähemmälle ja tavoitteellinen, vastuullinen kouluttaminen alkoi. Toisaalta melontaopaskurssin taitokokeeseen valmistautuminen toi harjoitteluun uudenlaista pakonomaisuutta. Uusien asioiden opetteleminen ja vanhojen syventäminen ei palvellutkaan enää vain omaa oppimisen intoani vaan osaamiselle asetettiin ulkopuolelta raamit, jotka joko pitää täyttää tai olla täyttämättä.

Sanotaan, että moni hyvä harrastus on mennyt pilalle, kun siitä on tullut ammatti. Omassa työssäni melonnan opettamisen osuus on kuitenkin niin pieni, etten usko sen vievän minulta oman melontaharrastuksen viehätystä. Pohdin kuitenkin asiaa myös omien opiskelijoideni kannalta. Minusta melonta on säkenöivän kiehtova ja alati haastava harrastus. On kuitenkin täysin eri asia ohjata jatkuvasti apua tarvitsevia aloittelevia melojia kuin kiitää samantasoisten kavereiden kanssa aallonharjalla koskessa. Melontaa opettaessaan pitää löytää motivaatio siitä opettamisesta, ei omista melontaelämyksistä.

Tänä vuonna lopetin luonnonvesissä melomisen hyvillä mielin siihen itsenäisyyspäivän melontaan, vaikka kelejä olisi vielä ollut. Jotenkin tuntui, että olin saanut lajista tälle kaudelle tarpeekseni. Silti hallitreenivuorot ovat elämän suola talvellakin - en saa niistä tarpeekseni. Ehkä siellä tekniikkaharjoittelun puolella on tällä hetkellä eniten helppoa kasvunvaraa, siksi se vetää niin puoleensa. Uskon kuitenkin, että kevättalven aurinko herättää taas kaipuun luonnonvesiin. Tai oikeastaan - tässä kun kirjoitan tätä - on se kaipuu jo olemassa :).

Aallon tie

Päijänne on merimäinen järvi. Työpaikkani sijaitsee Asikkalanselän rannalla, joten Päijänne on minulle tärkein "työmelonnan" kohde. Suurten selkien ja kuluvan kevään arvaamattomien säiden yhdistelmä tekee Päijänteestä myös hyvän seikkailuympäristön. Ei kenties parasta melonnan alkeiden opetusympäristöä, mutta hyvin kouluttavan ympäristön ehdottomasti.

Siitepölylautta Lehmonkärjen rannassa.

Luonto-ohjaajaksi opiskelevien opintoihin kuuluu keväinen, yhden yöpymisen melontaretki Päijänteen kansallispuistoon kuuluvalle Kelventeen harjusaarelle. Toukokuun helteet ja tyynet säät olivat nostaneet odotukset korkealle. Paljon oli puhuttu ihanista auringonlaskuista ja palamisen vaaroista, laguuneista ja hiekkarannoista. Retken lähestyessä sääennusteet alkoivat kuitenkin näyttää varsin muuta kuin pläkää. Suurilla selillä 5-7 m/s tuuli ei ole ihan aloittelijoiden keli.

Päätimme kuitenkin toteuttaa retken. Itse olen yleensä aina se nössöin osapuoli, joka jännittää osallistujien puolesta ja yrittää hössöttää ja suojella. Riskien arvioimisen jälkeen totesimme silti, että turvaveneen, yhden melontakouluttajan ja kolmen opaskokelaan johdolla alkuperäinen suunnitelma oli ihan ok. Silti taisin käydä tarkistamassa tuuliennusteet windgurusta pariin kertaan edellisen yön aikana.

Aallokkoa Kelventeen Kirkkosalmen beachilla

Minun on aina yhtä vaikeaa ymmärtää aloittelevien melojien rohkeutta. Hyvin vähäisellä melontakokemuksella tämäkin ryhmä suunnisti kohti aallokkoa Lehmonkärjen rannan suojista. Itse olen ollut aloittelijana varmasti se pelokkain nössö, joka ei hetkeäkään ole uskonut selviävänsä yhdestäkään aallosta pystyssä. On tarvittu tosi monta vuotta ja tosi monta sataa melontakilometriä, että turha pelko on väistynyt. Siksi onkin niin hienoa olla ohjaamassa toisia heidän melontauransa alkukilometreillä. Jos pelko ja jännitys saadaan hyvällä ohjauksella, sopivilla haasteilla ja neuvoilla väistymään nopeammin, taitojen kehitys nopeutuu valtavasti.

Aloittelevat melojat pärjäsivät ensimmäisenä päivänä mainiosti. Kaksikko viipotti siksakkia ja välillä jonkun yksikön meloja näytti saaneen kohtauksen, kun pienestä ohjausliikkeestä tulikin kymmenien metrien mittainen kaarros. Silti melottiin 17 kilometriä ilman yhtään reskutusta, aallokosta huolimatta. Lämmin sää teki matkanteosta miellyttävää.

Kun Kelventeen retki toistuu vuosittain samoihin aikoihin suunnilleen samanlaisella kaavalla, on se aina loistava tilaisuus pohtia omien taitojen kehittymistä. Tänä vuonna nautin olostani aallokossa ihan älyttömästi. Muistin jotkut aikaisemmat retket, jolloin pienempikin aallokko oli vienyt kaiken huomioni eikä esim. ryhmän seuraamiseen tai toisten ohjaamiseen ollut jäänyt juurikaan voimavaroja. On ihanaa, kun pystyy kohtuullisen kätevästi sukkuloimaan ryhmässä, melomaan rennosti ja pitämään langat lapasessa. Ja on hienoa, kun aiemmin pelottavista keleistä tulee hauskoja, herkullisia.

Ohjaaja vesillä odottelemassa viimeisiä tauolta. Mä niin valvon teitä.

Ilta Nimettömänlahden laguunilla oli vielä lämmin ja tyynehkö. Illansuussa retken päävetäjät, kaksi omaa opiskelijaani pitivät laguunilla eskimokäännösnäytöksen. Oli pakko mennä sekaan pätemään ja kokeilemaan ensimmäistä kertaa avovesieskimoa tällä omalla retkikajakillani. Olen ylpeä itsestäni. En niinkään sen helpon eskimon vuoksi, vaan empimisen hetken lyhyyden takia. Kun istuu siinä kajakissa kaulasta vuotava kuivapuku päällä, uimalasit silmillä, klipsi nenässä, mela lähtöasennossa, oppilaat rannalla vahtaamassa, ei siinä mitään takeita ole onnistumisesta. Mutta jos ei pelkää noloutta, ei tarvitse pelätä muutakaan. Veden alla olo on harjoiteltu sen sata kertaa, liike on tuttu, turvallisuudesta huolehdittu. Pieni kallistus, suuri seikkailu.

Kaksi turvamiestä valmiudessa, keskellä joku täti tekee eskimoa.
 Kuva: Jonne Salonen

Kun varjotkin ovat jo kävelleet pois, ainoa jälki retkestä on mielessä. Tai blogissa 

Luomupuuroa ja kuivattuja mansikoita aamusateessa teltan edustalla

Toinen aamu oli ihan eri maailmasta kuin edellinen. Sadetta. Noin viisi astetta lämmintä. Tuuli ei onneksi ollut ihan ennustettua 7 m/s, mutta kovaa aallokkoa nostattava pohjoistuuli kuitenkin. Herään aina teltassa aikaisin, joten pakkaamiseen oli aikaa tunteja. Olisi ollut hauskaa nähdä heräilevien retkeläisten ajatuksiin heidän ryhtyessään valmistautumaan päivän haasteisiin. On ehkä hyvä, etteivät he kaikkia haasteita edes tiedosta, jääpä päähän enemmän tilaa omaan melontaan keskittymiseen.

Oma kuivapuku oli erittäin jees. Muut ylimääräiset varavarusteeni jaoin oppilaiden päälle, kahdet hanskat, yhdet rannekkeet, anorakki, kuoritakki, sadetakki.. Etukäteen oli ilmeisesti ollut vaikea hahmottaa, miten kylmää ja märkää melonta voi oikeasti olla, toukokuun lopullakin.

Onnellinen aallokkomeloja. Kuva: Juho Kokkonen

Takatuulta, sivuaallokkoa, mylläävää ristiaallokkoa, puuskia, kovaa sadetta, tihkusadetta, jäätävää viimaa. Oikeissa varusteissa hauskaa ja juuri sopivasti hiukan jännittävää. Huonosti pukeutuneen aloittelijaryhmän kanssa ihan totista työtä, herpaantumatonta ryhmän lukemista ja tilanteisiin puuttumista. Silti myös hervottomia väsynauruja kelluntatauoilla, kiertävää karkkipussia, kaksi uimaan karkaavaa hirveä suojan tarjoavasta saaresta, onnistumista, jaksamista, selviytymistä. Väkevää elämää.

Toispuoleinen ihminen

Tänä talvena talvi ei oikein tullutkaan. Noin sääilmiönä. Mielentilana kyllä.

Olen aina ollut hyvä oppimaan ja opiskelemaan. Vaikka kieliä tai teoreettisia tietoja. Uusia töitäkin ihan hienosti. Elämän varrella olen kuitenkin huomannut, että liikunnallisten taitojen oppiminen ei kyllä ole mikään vahvuuteni. Olen hidas, mutta kömpelö.

Tämän talven henkinen ja fyysinen ykköshaasteeni on ollut eskimokäännöksen treenaaminen uimahallivuoroilla. Eskimokäännös on siitä kiehtova harjoiteltava, että se joko onnistuu kokonaan tai floppaa täysin. Vaikkapa joogassa tehtävillä harjoitteilla on useita erilaisia välimuotoja, joiden kautta pyritään kohti itselle täydellistä suoritusta. Jos ei selkä taivu paljon, se voi taipua vähän. Jos eskimo jää puolitiehen (meloja kajakkiin roikkumaan veden alle), ei oikein auta kuin ottaa apua vastaan tai vaihtaa lajia uintiin. Kajakki jää joko oikein- tai nurinpäin - "melkein" ylös pääsemisen lopputulos on sama kuin jos ei edes yrittäisi.

Meriturvan altaalla Lohjalla. Tällä kertaa lopputulos
taisi olla onnistunut.

Oli aivan käsittämättömän mullistava tunne, kun eskimo nousi ensimmäisen kerran ylös. Tekniikka meni yhtäkkiä kerralla kohdalleen ja käännös onnistui useita kertoja putkeen. Myös seuraavalla viikolla. Todellinen oppiminen alkaa kuitenkin siitä, kun käännös ei jostain syystä nousekaan. Syy on löydettävä ja yritettävä korjata. Kun se onnistuu, löytyykin jo seuraava virhe, jonka kanssa kamppaillessa vierähtää tovi jos toinenkin. Vasta sitten, kun jokainen virhe on tehty niin moneen kertaan, että niiden ennakoiminen ja tarvittaessa korjaaminen käy automaattisesti, on taito opittu.

Sitten, kun tuntee olonsa varmaksi ja ehkä salaa hieman reteäksi eskimokäännöksensä kanssa, voi ryhtyä harjoittelemaan sitä toiselta puolelta. Ja käydä saman räpiköinnin läpi melko lailla nollasta aloittaen. Miten voi ihmisen kehon toinen puoli olla niin täysin tietämätön siitä, mitä äsken oli toisella puolella opittu? Kitaristi voisi ehkä kokea saman tunteen kääntämällä kitaransa kaulan toiselle puolelle kuin yleensä. Jos sitten lopulta saa kehonsa molemmat puolet tottelemaan kuria tasapuolisesti, voi siirtyä harjoittelemaan eskimoa vauhdista. Tai ilman nenänipsua (hirveää). Tai kylmässä vedessä. Tai erilaisella kajakilla. Tai koskessa. Tai aallokossa.

Tästä saattaa riittää minulle harjoiteltavaa koko loppu melontaiäkseni.

Alla linkki videoon, jossa treenailen.
Eskimokäännöstreeniä

Riitettä kannella

 

Kelloradion epävireinen räime kuudelta. Epätodellisen pimeä aamu. Herääminen kaukaa jostakin. Lumisade katulampun valossa. Talo täynnä lasten väreileviä unia. Induktiolieden piip. Termospullon korkki piilossa kuivauskaapissa. Kattilassa keittoa liikuttava kauha. Eväät pöydällä muovikassissa.

 

Liian monta pipoa, kaksi paria neopreenihanskoja, melontaliivit, aukkopeite, mela kahdessa osassa, vaihtovaatteita kuivapusseissa, juomapullo, pumppu, kuivapuku, fleece. Suuri kassi. Silkkiä ja villaa päällä. Fleeceä. Rumat housut. Otsalamppu, kompassi, merikortti, vielä yksi pipo. Kaulapussi kännykälle.

 

Pimeässä raapattu tuulilasi. Uninen mies toisessa autossa. Lumisade. Jäätyneet lätäköt Messilän rantatiellä. Taskujen taputtelua. Laukun penkomista. Kontin avaimet hukassa. Kolmannen auton valot. Toinen meloja ja avaimet. Kylmät kajakit routaisella kamaralla. Liinat paikoillaan otsalampun valossa. Heikko kajastus horisontissa. Lumiset tiet ja radion murina.

 

 



Autio Pulkkilanharju. Pimeät kesämökit. Aallot rantakivillä. Pysäköintialueen kioski ja kesäkalusteiden läjä. Hyytävä tuuli. Pipo syvemmällä päässä. Tavarat kylmästä jäykkien lastiluukkujen alla. Solumuovipatjat kajakin pohjalla. Ilmaa kuivapuvussa. Kajakit rannalla ja laiturilla. Liivien remmit tiukalla. Kompassi kaulalla, merikortti kansiköysissä. Reittisuunnitelma. Kello yhdeksän. Vedessä. Mela ui loitommas. Paljain käsin tuki pohjasta. Tunnottomat sormet.

Karinsalmen silta. Näkymä Selkäsaarille. Pohjoisessa sadepilviä. Tiukka vastainen, nouseva aallokko. Kajakin terävä keula ja syliin pyyhkivät pärskeet. Tuulen ulina kajakin perässä. Vierellä melojensa kanssa painivat kaverit. Edessä siintävä ruovikko. Pisaroiden alle peittyneet saarten nimet. Kompassin hiertävä kulma. Silmille valuva pipo.

Tuulensuoja saaren kupeessa. Suunta sivuaallokossa kohti Haapasaarta. Joka seitsemäs aalto. Vyötäröä myöten uppoavat kaverit. Kasvoille roiskuva kylmä vesi. Tuki aallon harjan takaa. Oikea käsi jäässä. Tai puutunut. Sortava tuuli. Lähestyvä rantakivikko. Suoja. Esiin tuleva aurinko. Pehmeästi poimuileva vesi. Iso kivenlohkare rantavedessä. Kelluntatauko. Värikkäät pisteet saaren edustalla. Melojen liike. Yöretkeläiset. Kamera kannella. Auringon siunaus. Puheensorinaa. Reittisuunnitelman muutos. Suojaa kohti.

Roolien jako. Melontapaikat ryhmässä. Keulassa vasemmalla. Evä alhaalla. Surffiin pyrkivä kajakki. Jarrutuksia. Kevyitä alatukia. Ryhmä takana. Arvaamaton ristiaallokko. Käkisalmen silta. Salmeen suuntaava kahdeksikko. Sillalla hidastelevat autot. Rannan suuret kivet. Ihana tyyntyminen. Taukopaikan pohdinta. Suunta mökkiä kohti. Lämpenevät kädet. Pienet saaret, keltaisen ja hopean himertävä ruovikko. Mökkiä etsivä kärkimeloja. Jutustelua. Tuuli ja aallokko. Hiljaiset rannat.

Ruovikon suoja. Laiturin teräsrenkaat. Rantakallio. Myötäävät ponttoonit. Valaistu männikkö. Tuulensuoja kuistilla. Eväspussi. Juustokeitto termoksesta. Lakritsitee kahdessa mukissa. Fleece kuivapuvun päällä. Kimallus. Yhteiset herkut. Nurmikon lipsuva pehmeys.

Kohmeinen melontaliivi. Jää merikortin suojapussilla. Kuivat neopreenihanskat. Kenkkuileva solumuovi. Vastaanhangoitteleva, jäätynyt aukkopeite. Vihdoin kellumassa keula kohti aaltoja. Osa sormista heti jäässä. Jalat lämpimästi kajakin sisällä. Raskas vääntö vastatuuleen kohti harjun suojaa. Seuran toiminnan suunnittelua. Taas Käkisalmen silta. Kylmimmät sormet suuhun lämpenemään. Kajakin kannella ohut jää. Kapeneva melaote, sormet kaukana vedestä. Kaksi sinitakkista hahmoa niemekkeellä. Juttuhetki tuulessa.

Marraskuun matala aurinko. Tyyni harjun kainalo. Kevyt puhe. Sujuva liuku vedessä. Häikäisy. Venetalas. Viherkattoinen saunamökki. Rantatöyräs. Kuulas vesi.

Ulkomaan retken kokemukset. Luonto-oppaan ammatti. Melonnan fyysisyys. Meriturvan koulutus. Päijänne. Marraskuu. Hallivuorot. Tuhannen kilometrin meloja.

Karinsalmen laituri. Maihin vedetty keula. Askel veteen. Jäätyneet kansiköydet. kovettuneet kansiluukut, jämähtäneet kansivalot. Avatun kuivapuvun alta karkaava lämpö. Viima sillan alta. Kurainen auto, takaluukku täynnä varusteita. Liukkaat kajakit katolle. Ensimmäiset lähtijät. Viimeinen retki. Talvi harjun takana. Päivä kääntymässä loppuun. Kesään vahva kiinnitys.

SE tekniikka

Messilän rantametsää. Tähän sopisi kajakkilaiturikin.

Eräs melontakouluttaja sanoi kerran, että on vain kahdenlaisia melojia. Niitä, jotka ovat kaatuneet ja niitä, jotka eivät vielä ole kaatuneet. Itse kuulun kaatuneisiin. Kaikki kaatumiset ovat kuitenkin tapahtuneet koskessa tai kajakista noustessa. Kajakki kainalossa uiminen on siis tuttua.

 Melonnan harrastajan näkökulmasta on toinenkin asia, joka melojia jakaa. Osaako tuo tehdä E-S-K-I-M-O-N? Pyöriikö sulla jo eskimo? Onko sulla jo varma eskimo? Meneekö eskimo molemmilta puolilta? Sillä kun se menee, ei yleensä enää tarvitse uida.

Eskimokäännöksessä on jotain melkein mystistä. Sukellus vedenalaiseen maailmaan, kylmäpäinen melanveto, lantion sivallus ja melojan pää osoittaa jälleen kohti taivaan lakea. Eskimokäännöksen osaavat erottuvat osaamattomista etenkin koskessa ja tekniikkatreeneissä. Tumpelommat uivat rantaan tai heitä reskutetaan. Eskimoihmiset jatkavat kylmän viileästi harjoitteluaan. Itsenäisinä. Eleettömän cooleina. Hioen jotain arvoituksellista tekniikkaa.

Eskimokäännöstä on vaikea opetella ilman apua. Uimiseksi menee, eikä yrityksiä viitsi kovin montaa tehdä. Hyvä harjoittelupari kääntää epäonnistuneen melojan ylös tai tarjoaa keulansa eskimoreskutukseen. Hän tarkkailee yrityksiä ja yrittää nähdä, mikä milläkin kerralla meni eniten pieleen. Olen itse yrittänyt muutamia kertoja opetella eskimokäännöstä, ikinä siinä onnistumatta. Usein minua neuvonut on joutunut toteamaan, ettei osaa tarkalleen sanoa, mitä eskimokäännöksessä tapahtuu tai kuvailla liikesarjaa. Enkä ole oppinut.

Tänä syksynä olen käynyt ahkerasti naapuriseuran uimahallitreeneissä. Lähinnä harjoitellut lantiokääntöä altaan kaiteessa roikkuen, mutta kuitenkin. Kunnes eräällä kerralla mukaan tuli eräs tuttava, joka lupasi opettaa minulle eskimokäännöksen. Hän näytti c-to-c -vedon, jolla hän itse oli käännöksen oppinut, näytti ja selitti, mitä siinä tarkalleen tapahtuu. Hienointa oli hidastettu versio eskimokäännöksestä, jossa hän jopa viittoi käsillään suuntaa, minne melaa pitää työntää tai vetää :) Kokeilin kerran, uin pois. Kokeilin toisen kerran, onnistui helposti. Käsittämätön tunne. Minusta tuli kerralla (omissa silmissäni) melkein uskottava meloja.

Puut kasvavat kohti syvyyksiä tyynen joen pinnasta

Olen tänä kesänä ja syksynä oivaltanut jotain elämyspedagogiikasta. Onnistumisen vaikutus itsetuntoon on valtava. Oli se sitten kosken laskeminen kajakilla kaatumatta tai eskimokäännöksen onnistuminen, on tunne tosi vavahduttava. On päästettävä irti omasta, vakiotekosyyksi muodostuneesta mantrastaan: en minä osaa. Enkä opi tätä. Itselleni eivät esimerkiksi töihin liittyvät onnistumiset yleensä saa mitään tällaista aikaan, koska niissä asioissa olen tottunut luottamaan itseeni. Toista ovat kaikki liikunnalliset haasteet, joissa tunnen olevani heikoilla jo lähtökohtaisesti.

 Minäpä opin sen eskimokäännöksen. Tosin nyt se on vielä vaiheessa "tietyllä kajakilla, uimahallissa, toiselta puolelta". Mutta hei - ei ole mitään syytä, miksen oppisi lisääkin :D

Aaltojen sylissä

Jos ei kokemuksesta tietäisi, olisi vaikea uskoa, ettei 2,5 tuntia kajakissa vie voimia, vaan tuo. Hivuttavan uuvuttavan työviikon jälkeen kotona oli rauhallista, aurinko paistoi puutarhatuoliin. Puiden latvat nyökkäilivät tuulessa.. lähdin järvelle virkistymään.

Leppeää aallokon tapaista Selkäsaaren takana

Laiska ihminen pääsee pidemmälle lenkille itsepetoksen avulla. Messilän rannassa oli aika tuulista, eikä sivuaallokossa melominen aluksi niin herkulta tuntunut. Kotona olin uhonnut kiertäväni Isosaaren, mutta väsy kroppa ei vesillä oikein syttynytkään ajatukselle. Annoin sille luvan kiertää pelkän Enonsaaren. Onhan sekin jo jotain. Tuuli alkoi kuitenkin vähän tyyntyä ja aallot pehmetä mainingeiksi. Pieni aallokko keinutti hauskasti, aallot pärskäyttelivät vettä keulan takaa, tuuli pyyhki työviikon pölyt pois.

Kun pääsin Enonsaaren rannan tuntumaan, suostuttelin itseni vielä Selkäsaarta kiertämään. Selkäsaaren suojissa oli ihanan hiljaista, saaren laituriin kiinnittyneen laivan miehistö oli tulentekopuuhissa. Kelluin hetken laiturin vieressä, Kivisaari alkoi kuiskia minulle. Ja Kivisaarestahan se kannattaakin jo lähteä Vähäselälle.

Ruovikon kahinaa, juomatauko

Hyvässä kajakkilaiturissa on pitkittäisiä rakoja tai
muuten järjestetty mahdollisuus tarttua kiinni laituriin kajakista noustessaan

Jos rannoilla ei olisi ollenkaan kasveja, pääsisin varmasti paljon kovempiin matkavauhteihin. Tai ehkä en sittenkään, katselisin varmaan kiviä. Tai vaikka pelkkää vettä. Joka tapauksessa Vähäselälle johtavalla väylällä kului jokunen hetki kasveja tutkiessa. Omituisia, vihreän paprikan tai ison palon näköisiä pötkylöitä roikkui kasvissa, jonka lehdet olivat jo kokonaan lakastuneet.

Rantakukka jaksaa vielä

Mysteeripalkoja

Melkein tuntuu että maistuisivat jalopenolta, jos haukkaisi



Vähäselän puolelle lipuessani tuli epätodellinen olo. http://www.youtube.com/watch?v=n92ATE3IgIs Tällaista musiikkia kuului, veden yli katkonaisesti kaikuellen. Joku soitti muhkealla pianolla, tai jopa flyygelillä, muut soittimet säestivät. Yritin kuulostella, mistä musiikki kuului, mutta kappaleen loputtua musiikki lakkasi kokonaan. Ihana kesäjuhla jossakin rantahuvilassa.

Kun on oikein uppoutunut johonkin ihanaan, vaikkapa melontaan, eivät ulkopuoliset ärsykkeet pysty puhkaisemaan onnellista kuplaa, jonka sisällä purjehtii, erillään huolista ja harmeista. Edes kolme puhelua kotoa (kipeällä lapsella kurja olo ja ikävä, toisella kertaa veikka kiusaa, kolmannella kysyttiin lääkitsemisohjeita) eivät pystyneet nykäisemään pois hyvästä tunnelmasta. Flow..

Isonsaaren kärjen takaa puksutti esiin kaksi sisävesilaivaa.

Meloja itse

Väsyneet, kuluneet, pehmeät mainingit ottivat kyytiin heti Isosaaren takaa Enonselälle tultuani. Joku niistä aina jaksoi hiukan nostaa vaahtoista päätään katsoakseen, mitä kajakin kyljessä lukee. Ai "Surf"? Eivät kuitenkaan viitsineet mukaansa ottaa liukuun vaan jatkoivat kulkuaan kohti iltahämärää. Veden liike oli kerta kaikkiaan niin myötämielistä, että tuntui kuin koko päivän tuuli ja aallokko olisi nostatettu vain siksi, että minä saisin keinua kevyesti kotisatamaan lämpimässä iltatuulessa. I love Vesijärvi, kuten kampanjan sloganissa sanotaan. Ja tällä retkellä sekin rakasti minua ;)

Finaali kaksikossa

Finaali on käsillä, tämän kahdeksan viikon kesäloman. Yllättävän paljon melontaa tähänkin mahtui, vaikka alkukesästä aina tuntuu siltä, ettei mikään määrä riitä ja ettei takuulla pääse ikinä koskaan melomaan kun on kaikkea muuta. Tämän ihanan helteisen sunnuntain vietimme perheen kanssa Vesijärven Enonsaaressa tiukasti rantaviivan tuntumassa. Kesäloman viimeisen päivän.

Häyhdön sillan alitus. Kymmeniä kertoja koettu, vaan ei ikinä tässä seurassa.

Lapseni melovat mielellään, mutta eivät vielä ole mitään pitkänmatkanmelojia. Pari kertaa olemme kesällä käyneet lyhyitä matkoja lätkyttelemässä, mutta tänään saimme iskän ystävällisellä avustuksella seurani kaksikon nostettua laiturille. Siitä on lapsen kanssa helppo jatkaa - vaikka etumeloja olisikin vähemmän meloja kuin seuranpitäjä. On mukavaa, ettei lapsen melontaan tarvitse kaksikossa paljonkaan puuttua. Kaikki käy. Kunhan ei ihan alusta kaada. Kaksikkoa jaksaa (helteelläkin) yksi meloja hallita ihan mukavasti, jos kiirettä ei ole. Lapsi saa ihailla kalanpoikasia ja lumpeenlehtiä ja meloa sen verran kuin huvittaa.

Uponnut proomu

Merirosvoseikkailuista, salaisista aarteista ja unohtuneista piilopaikoista kiinnostuneelle kahdeksankesäiselle Vesijärven rantojen ykköskohde on uponnut proomu Upilanpohjassa. Kaksikolla se oli hyvinkin "toimintasäteemme" sisällä. Yksiköllä ei lapsi olisi sinne asti jaksanut.

Jännän äärellä

 

Luonnon valtaama proomu on aikuisellekin kiinnostavaa tutkittavaa. Lapsen se veti aluksi aika hiljaiseksi, yhdessä äidin kanssa oli kuitenkin hyvä mennä kurkkimaan aukoista ja raoista sisälle. Västäräkit olivat ilmeisesti jo saaneet poikasensa kasvatettua ja jättäneet hytin, mutta lokit huutelivat vastalauseita lähestymisellemme.





Keula uhmaa vuosia

Enonsaareen kulkee nopea yhteysvene Messilän rannasta. Muu perhe oli tullut sillä saareen. Paistetun makkaran tuoksu otti etumelojan lempeästi vastaan. Tunnit kuluivat rannassa ja lampaita ruokkien, välillä kohta kuusivuotiaan kanssa rantoja pitkin meloen. Vielä kun sen melan saisi hänen kädessään pyörimään oikeaan asentoon..

Kädenlämpöistä kesävettä. Lapsen mielestä Vesijärvenkin vettä voi sanoa kirkkaaksi..

Paluumatkalle sain keulaan toisen kahdeksanvuotiaan. Star oli oikein kulkuisa nyt, kun meitä oli oikeasti kaksi melojaa. Rantapäivä ei ollut tätä pikkumelojaa paljon uuvuttanut, vaan mela suihki koko matkan Messilän rantaan asti. Jaksaminen on asennekysymys.

Tutut paikat pitää aina koluta muistojen kertaamiseksi. Uimarannan lähellä koivu kaartuu veden ylle.

Kaksikolla melominen on miellyttävä vaihtoehto lapsen kanssa melovalle. Itse saa meloa oikeasti eikä vain kellua lapsen rinnalla. Lapsi nauttii vaihtuvista maisemista ja aikuisen kanssa jutustelusta. Ainoa hankaluus on ehkä se, että takamelojan on osattava neuvoa ilman mallin näyttämisen mahdollisuutta. Jos saa lapsen pelkästä puheesta ymmärtämään, millä tavalla käsien asentoa pitäisi korjata, voi pitää itseään aika guruna.

Messilän uimarannan takana siintää kotisatama. Sen takana lähestyvä
koulun aloitus. Sen takana pimenevä syksy ja koulumatkat räntäsateessa.
Niiden takana marraskuun synkkyys. Onneksi kesän lämpö ei vielä tähän pääty.

Minulle yksinäiset hetket järvellä ovat niin arvokkaita ja merkityksellisiä, etten ole useinkaan huolinut lapsia seurakseni. Taidan tästä eteenpäin huolia. Elämys kahdelle yhden hinnalla.