Superkuun alla

Sillanpää kirjoittaa Ihmisiä suviyössä -kirjassaan seuraavasti: "Niin moni vaeltelee Pohjolan kesäyössä, varsinkin pyhän seuduissa. Syyt ovat erittäin vaihtelevaisia, mutta ulkonainen edellytys on sama kaikilla, sama tänään kuin edesmenneinä aikoina: yön valoisuus."

 

Valo ja tyyntyvä kesäilta houkutteli minutkin taas vesille juhannusviikonlopun sunnuntaina. Juhannus oli vietetty perheen kanssa, lasten kanssa vähän käväisty kajakissakin, mutta kunnolla en ollut ennättänyt melomaan. Juhannuksen vietto jatkui vielä Messilässä monessa seurueessa, samoin Enonsaaressa oli iso seurue oikein äänentoiston kanssa kesäillasta nauttimassa.

 

Enonsaaren rantahuvilan ikkunat oli muovitettu

 Lähtöni viivästyi melkein puolella tunnilla, koska jätin erehdyksessä kontin avaimet kotiin. Pienen harmikertoimen kanssa noudin ne ja sain kajakin laiturille. Päätin lähteä kiertämään Isosaarta, ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Pääsin vesille vasta yhdeksän aikaan, mutta eipä se valo juhannuksena kovin pian lopu, vielä kun oli luvassa täysikuu myöhemmin illalla.

Merikortti on hyvä matkaseuralainen. Vaikka reitti on tuttu,
merikortista voi tarkkailla esim. veneväylien sijaintia ja
suunnítella turvallisia reittilinjauksia. Myös rakennusten
sijainnin rantaviivalla voi siitä tarkistaa.

Matkaseurana myös riittävästi juotavaa ja - hetkinen - saippuakuplia?

Linnut ovat jo rantametsissä varsin hiljaa. Enonsaaresta leijaili ihana havumetsän tuoksu, mutta yksinäistä pajulintua lukuun ottamatta oli hiljaista. Jos sulki korvansa juhlijoiden musiikilta.. Moottoriveneitä liikkui vielä useita siellä täällä, Päijänteeltä päin puksutti pari laivuriakin kohti Lahtea. Illan viistossa valossa ei tehnyt mieli viettää liikaa aikaa veneiden reiteillä. Ainakin yksi pikavene liikkui kovin epävarmasti - minut nähdessään otti ensin suunnan minua kohti, väistäessäni muutti jälleen suuntaansa ja ohitti etupuolelta  - ehkä vähän kiusallisen läheltäkin. Mahtoiko se vauhdin kiihdyttäminenkään ihan välttämätöntä olla. 

 

Tätä saattaisi olla vähän raskaampaa meloa

 Isosaari on kiehtova paikka - paitsi että se on kaunis ja omaleimainen asuin- ja mökkeilypaikka monelle, siellä on myös asuttu niin kivi-, pronssi- kuin rautakaudellakin. Kulttuuriympäristön karttaselain- palvelusta voi tutkailla melontakohteiden muinaisjäännöksiä. Isosaaren pohjoispuolella olevassa pienessä Vuohisaaressa on esimerkiksi pronssikautinen asuinpaikka. Kulttuuriympäristön karttaselain on hieman vaikea käyttää, mutta kun alun karttaa zoomaa riittävän lähelle, alkaa kohdetäppien taustalla oleva kartta paikannimineen erottua. Kohteita klikkaamalla pääsee tutkimaan, mitä ne tarkemmin ottaen ovat.

Isosaaren sillan takaa aukeaa ruovikkoinen väylä, jossa
voi ihailla rytikerttusen sirkutusta ja kuunnella
korentojen rasahduksia ruokojen seassa

Isosaareen johtava silta siintää edessä. Tyynessä vedessä molskivat
isot ja pienemmät kalat. Miksiköhän kalat
tulevat pintaan mulimaan - kalatiirat vaanivat niitä väsymättä.

Isosaaren sillalta Vähäselälle johtava ruovikkoon avattu väylä on yksi lempipaikkojani Vesijärvellä. Ruovikko on paikoin lähes kolmimetristä, väylällä meloja on piilossa ja suojassa kaikelta. Ruovikko on myös lintujen ja hyönteisten suosiossa - iltahämärissäkin korennot suhahtelivat kajakin kannen yli ja saivat ruo'ot kahahtelemaan.

Pysähdyin Vähäselälle puhaltelemaan saippuakuplia. Kuplat jäävät tyynen veden päälle pomppimaan, kunnes rauhoittuvat. Osa puhkeaa jättäen vain väreilyä jälkeensä, osa ikään kuin vajoaa veteen jääden puolipalloksi kuvastamaan taivaan värejä, sitten sortuu veteen. Vaikka Samsungin seikkailupuhelimeni onkin palvellut uskollisesti ja selvisi jopa viime viikkoisesta vedellä täyttymisestä käyttökuntoon, sillä on turha yrittää tavoittaa pieniä yksityiskohtia. Olisin halunnut tallentaa (muuallekin kuin muistiin) sen kuplan, joka lipui läheltä kajakkini kylkeä heijastaen minut ja tekstin "Romany Surf" :)

 

Vähäselkä on Vesijärven matala, suojaisa lahti. Ehkä nämä
saippuakuplat olivat vähän liian hippiä, mutta kauniita.

Tähän pitää kuvitella kaikki hienous itse.
 

 Vuohisaaren kärkeen ehdittyäni kello oli jo melkein yksitoista. Veneitä ei enää näkynyt, ei juuri ihmisiäkään rannoilla. Joku hoiteli nuotiota rantakalliolla pyyhe lanteillaan, joku matkavene pyöri vielä päämäärättömästi Enonsaaren edustalla.

En oikein osannut hahmottaa, mistä päin kuuta kannattaisi odottaa nousevaksi. Kuun oli määrä olla täysi, lisäksi toivoin näkeväni ns. superkuu -ilmiön, joka johtuu kai kuun paistamisesta matalalla viistosti läpi ilmakehän, jolloin se näyttää suuremmalta kuin muulloin. Kun meloin pois Isosaaren katveesta, näin yhtäkkiä kuun Karjusaaren yllä. En yleensä höpise itsekseni meloessani, mutta nyt karkasi suusta ihmetyksen sanoja. Kuu oli todella suuri, kuin kermankeltainen appelsiini. Se nousi puiden latvoja hipoen, raskaana ja hitaana. Ehtiessään Lahden ylle se näytti pyyhkäisevän mennessään vesitornin ja Mustankallionmäen kerrostalot.

Superkuu hilautui Enonsaaren ylle, mutta jäi saaren korkeamman kohdan peittoon ohittaessani saarta sen länsipuolelta. Sitten se ilmestyi taas esiin, kuin laskuun valmistautuva mäkihyppääjä Enonsaaren koveraa profiilia vasten. Enonsaaren pitkä niemeke sinkosi kuun taas ilmaan, Korpikankareen pehmeään kuusikkoon se jälleen upposi lähestyessäni kotisatamaa. Täydellinen kesäyö. Kuten Sillanpää sen muotoilee: "Oikeata yötähän ei pohjolassa vielä tähän aikaan olekaan. Tuskin on illan orvokintumma pianissimo vaiennut syvätuntuiseksi tauoksi, kun jo aamun ensi viulu herää korkeaan kirkkaaseen säveleen."

Kuu hivuttautuu esiin Enonsaaren takaa

Oma laji

Kesäyö antaa takaisin kaiken sen valon, jonka talvipäivät ovat vieneet. Keskikesän myöhäisilta luo perheenäidillekin kiireettömän aikaikkunan melontaan. Iltasadun jälkeen on vielä hyvin aikaa lähteä järvelle.

 

 

Joka kerta melomassa ollessani päässä ainakin vilahtaa tietty ajatus. Miten ihmeessä minä olen täällä? Kannan kajakin kontista laiturille, puen liivit ja aukkopeitteen, kasaan melan ja lähden vesille. Vaikka olen liikunnallinen kuin säkillinen kiuaskiviä. On edelleen outoa, että on olemassa tällainen liikunnallinen laji, jossa olen ihan normaali. En mitenkään erityisen lahjakas, mutta ookoo. Siellä sitä vaan melon järvenselällä ja koko vesistö on pelikenttääni. No, lähivedet ainakin.



 

Ulpukat kukkivat. Häyhdön siltarummulle oli tullut
kolme silkkiuikkuparia lauantai-iltaa viettämään

 En tainnut lapsena olla taitava missään lajissa. Olin usein se, joka kompastuu esteisiin aitajuoksussa, se, jolta pallo lentää pallonheitossa taaksepäin ja se, joka astuu pituushypyt yli. Kun lukuaineet tuntuivat koulussa tosi helpoilta, omista liikuntataidoista jäi ehkä liiankin negatiivinen käsitys. Vaikka olen sittemmin harrastanut monia lajeja, se olo on aina seurannut mukana. Että täällä tämä huono taas kompuroi takarivissä.

Lahti kylpee illan viistossa valossa

Uskon, että jokaiselle on olemassa liikuntamuoto, joka voi tuntua omalta. Joku tykkää käydä punttisalilla rimpuilemassa. Minulle luontevin ja imevin tapa liikkua on melonta. Varmastikaan se ei ole tehokkain liikuntamuoto. Pari tuntia spinningiä pari kertaa viikossa nostaisi kunnon ihan eri sfääreihin kuin veden päällä istuskelu. Silti vesillä vietetty aika on niin tiheänä kaikkesta ihanasta, ettei se tunnu ollenkaan liikunnalta. Vain eĺämykseltä, vaikka kuinka lihakset huutaisivat sivutuulessa leipää. Tämä on minun lajini. Sen harrastaminen on etuoikeus.

Valoa riittää. Eikä ole aamupäivä.

 On melkein mahdotonta olla yrittämättä käännyttää viattomia sivullisia oman lajinsa ihanuuteen. Olen itsekin raahannut monia ihmisiä kokeilemaan melontaa siinä vahvassa uskossa, etteivät he voi olla rakastumatta tähän lajiin. Mutta voivat. Joku ei tykkää kastua. Toinen ei löydä mukavaa asentoa ahtaassa kajakissa. Kolmas pitkästyy istuallaan. En voi käsittää heitä. Heissä on ehkä jotain vikaa. Samaan aikaan minulle kerrotaan kotona jatkuvaa legendaa golfin uskomattoman koukuttavasta ja moniulotteisesta maailmasta. Hohhoijaa. Miksi joku golfaa, kun voisi olla melomassa? 

 

Järvikaislan värit ovat huikeat.

 Pitäkööt golfinsa ja laskettelunsa. Lakkaan hetkeksi melomasta ja kuuntelen niemenkärjen takana sohahtelevia aaltoja. Ilta-aurinko on puhallellut taivaalle vaaleanpunaisia kermavaahtopilviä, joiden reunat hehkuvat tulisina. Kalalokki keikkuu aalloilla katsellen minua pää kallellaan. Otan tiukemman otteen melasta ja lähden puskemaan vastatuuleen.



Melonnan opettamisesta

Yhdeksän kurssilaista perhosia vatsassaan. Millaista se kajakkiin istuminen on, kaadunko, kastunko, jaksanko, osaanko, nolaanko itseni, jäänkö vauhdista, pystynkö, uskallanko?

Olin alkuviikosta pitämässä oman melontaseurani melonnan peruskurssia Messilässä. Peruskurssiin kuuluu 10 tuntia melonnan perusteiden opetusta Soutu- ja kanoottiliiton ohjeen mukaisesti. Kolme iltaa on huikean lyhyt aika, kun kerrottavaa, näytettävää ja kokeiltavaa olisi paljon. Kun vastassa vielä on yhdeksän kokemukseltaan, kiinnostuksen kohteiltaan, taipumuksiltaan ja uskallukseltaan erilaista kurssilaista, sinänsä helppoja tekniikoita ja asioita sisältävän peruskurssin opettamisessa riittää haasteita.

Melonta on teoriassa aika helppoa. Istut kajakissa ja melot eteenpäin. Tai taaksepäin, jos on pakko. Katselet maisemia ja välillä huilaat. Peruskurssilla on kuitenkin tärkeää opettaa kajakin kätevää käsittelyä ja miellyttävää, toimivaa melontatekniikkaa. Lajin viehätys alkaa syntyä vasta sitten, kun melojan olo kajakissa on kuin aluksen kapteenilla, ei kuin matkustajalla tai panttivangilla. Yksi tämän viikon kurssilaisista kommentoikin, että on se jännää, miten melonta näyttää niin helpolta, mutta siinä onkin niin paljon erilaisia opittavia asioita.

Toisen taitoihin puuttuminen on herkkä asia. Melontakurssille tulijat kuitenkin kai haluavat sitä, että heitä opetetaan. Ohjaajan on uskaltauduttava huomauttamaan rakentavasti istuma-asennon virheistä tai tehottomasta melan vedosta. On kuunneltava kurssilaisen kokemuksia, kysyttävä ja tehtävä huomioita. Silti tuntuu välillä mahdottomalta saada melontaa aloittelevaa kurssilaista tekemään siten kuin ohjaaja neuvoo. Kurssin jälkeen pohdimme tätä muiden ohjaajien kanssa.

Yksi syy siihen, etteivät ohjeet mene perille tai saa toivottua vaikutusta aikaan on varmasti se, ettei neuvottava ymmärrä annettua ohjetta tai vinkkiä. Joskus vasta kymmenes neuvoja osaa sanoa asian siten, että neuvottavan pään ylle syttyy se vanhanaikainen hehkulamppu. Jokaisella melojalla on hiukan omanlaisensa tapa mieltää meloessaan tekemänsä liikkeet. Vaikkapa vartalon kierto voi näyttää ulospäin samalta kahdella eri melojalla, mutta toinen kokee liikkeen syntyvän polvien koukistamisesta ja oikaisemisesta, toinen taas olkapään eteen tai taakse viemisestä. Myös tapa selittää tekniikkaa ja siihen liittyvää liikettä on siis erilainen. Yksi meloja ymmärtää selityksen, toiselle se jää aivan hämäräksi.

Peruskurssilla nämä polvi- ja olkapäätyypit käyvät sitten vuoron perään tuputtamassa ajatustaan kurssilaiselle, jonka mieleen sillä hetkellä mahtuu lähinnä se, että hän on edelleen kuiva ja kajakki kulkee pääsääntöisesti oikeaan suuntaan. Mielentila tai melontatekniikan omaksumisen vaihe eivät ole sopivia tämän tiedon omaksumiselle. Oppija tarvitsee aikaa päästäkseen sille tasolle, jossa vartalon kierron lisääminen omaan melontaan on mahdollista.

Järvellä monet häiriötekijätkin imevät oman osansa ohjaajien hyvää tarkoittavista neuvoista. Tuuli vie sanat, ohjausvaikeuksissa oleva kurssikaveri peittää kiemurtelullaan näkyvyyden, ohi kulkevien veneiden peräaallot keinuttavat juuri silloin, kun ohjaaja kertoo sivuttain melonnasta. Hyvään ohjaustaitoon kuuluu kyky asettua oppijan asemaan, huomata ja huomioida nämä häiriötekijät ja pyrkiä varmistamaan, etteivät ne estä viestin perille menoa.

 Itse ajattelen, että yksi tärkeimmistä oppimisen esteistä on se, ettei ohjaaja osaa keskittyä oppijan suoritukseen ja katsoa ajatuksen kanssa, mikä siinä mättää. Kysymällä oikeita kysymyksiä (esim. mikä paikka sinulla tulee kipeäksi, tuntuuko kajakki kiikkerältä, onko vaikea pysyä suunnassa) voi päästä melojan kokemien ongelmien alkulähteille ja ehdottamaan niihin täsmäratkaisuja. Jos melojan ajatuksissa on etualalla tunne, että kohta kaadutaan, ei jalkatyöskentelyvinkeistä ole suurtakaan iloa. Samoin jalkatukien väärän asennon takia kramppaavat pohkeet estävät aika tehokkaasti keskittymisen kauniiseen kaarivetoon.

Ehkä onnistuneen melontakurssin salaisuus ovat epäonnistuneet vetäjät. Siis ohjaajat, jotka ovat kokeneet suurimman osan niistä ongelmista, joita kurssilaiset tulevat kohtaamaan. Lisäksi on hyvä, ettei ohjaajia ole veistetty samasta puusta vaan että jokaiselle kurssilaiselle löytyy joku ohjaaja, jonka kieltä hän ymmärtää ja jonka neuvot hän kokee hyödyllisiksi. Ja että jokainen kokee, että hän saa osakseen huomiota ja kiinnostusta, että hänen oppimisensa on tärkeää ja arvokasta.

Avokanotismia

Kun olin pieni, meillä oli "aina" kanootteja. Isä toi niitä maahan ja myi. Istuin pienestä asti kanootin pohjalla, välillä katiskalla tai verkoilla nostettujen ahventen tai haukien seassa, joskus äidin irti nykäisemiä lumpeenkukkia haistellen. Vieressä nökötti velipoika. Isä ohjasi perässä, äidin selkä heijasi edessä melanvetojen tahdissa.

 

Meloin paljon lapsuuden kesinä. Meillä oli myös päältäistuttava keltainen muovikajakki, jolla leikittiin ja melottiin pieniä retkiäkin. Tai niitä täytyi olla joskus kaksikin, kun veljen kanssa yhdessä melottiin. Oli myös avokanoottikaksikoita. Nyt kun muistelen lapsuuden melontaretkiä, tuntuu kummalliselta, etten oikeastaan muista itse melomista ollenkaan. On kuin kanootti olisi liikkunut itsestään. En muista, väsyivätkö kädet, oliko vastatuuleen raskasta meloa tai oliko eteneminen tuskastuttavan hidasta.

 

 



Nykyisin, kun kajakki on luontevin kulkuväline vesillä, avokanoottiin tulee istuttua harmillisen harvoin. Töissä niitä on, mutta jotenkin niitä ei meinaa edes huomata, vaikka yli kömpisi. Kepeästi liukuvaan kajakkiin verrattuina avokanootit tuntuvat raskailta, hidasliikkeisiltä ja kömpelöiltä. Vesillä tuntuma voi kuitenkin olla ihan toinen. Liikkumatilaa on enemmän, asentoa voi vaihtaa vaivattomasti, avokanootista on helppo loikata rannalle tai laiturille, meno on huoletonta. Voi ottaa kyytiläisiä tai kuljettaa isojakin tavaroita.

Kun nousin taas avokanoottiin töiden puitteissa, jotain vanhasta avokanoottirakkaudestani tuli pintaan. Kajakkia venemäisemmällä avokanootilla melominen tuntuu kokonaan eri lajilta. Kosketus veteen on vähäisempi, toisaalta näkyvyys korkeammalla istuttaessa parempi ja melojan asennot monipuolisempia. Ainakin huvikseen avokanootilla kikkaillessa. Mökillä avokanootti olisi tosi hauska kulkupeli.

Silti kesäillan kutsuessa järvelle kiipeäisin jälleen empimättä vaikka kymmenen avokanootin yli ja istuisin kajakkiin. Se ei oikeastaan ole alus. Se on ylle puettava varuste, jonka avulla melojasta tulee kelluva ja veden pintaa viiltävä otus.

Opetusretkellä Kelventeellä

Toissapäivänä oli jälleen aika lähteä vuotuiselle melonnan opetusretkelle, joka kuuluu luonto-ohjaajaksi opiskelevien retkikalenteriin. Vaikka retki sattuu aina vuoden kiireisimpään aikaan, jolloin pitäisi olla tiiviisti tietokoneella opiskelijoiden opintokortteja nikkaroimassa, se tuntuu joka vuosi aina yhtä hienolta etuoikeudelta. Tai ehkä                                                        juuri tämän ajankohdan vuoksi :)

Tällä kertaa lähdimme liikkeelle Padasjoelta Mainiemen satamasta, josta vuokrasimme pari kajakkia omiemme lisäksi. Mukana oli kolme vähän melonutta ja kuusi melontaohjaajakoulutuksessa olevaa opiskelijaa. Mitäpä se tarkoittaa retken apuvetäjän (minä) kannalta? Leppoisaa melontaa, sitäpä se.

Lautasta käsin on hyvä kuunnella melontaohjaajakokelaan
tekniikkaopetusta

Monenlaista vempelettä on matkassa. Päällimmäisenä oma
ihanainen melani

Melontaretken järjestäminen on aika työlästä. Jo pelkkä kaluston haaliminen kasaan on vaikeaa isolle ryhmälle. Tälläkin kertaa kajakkeja haalittiin kasaan kolmelta paikkakunnalta. Onneksi järjestelyitä ei tarvitse tehdä yksin, vaan suuren osan tekee pääopas Jonne. Osa lähtijöistä tarvitsee lisäksi lainaan koululta retkeilyvälineitä. Ja omatkin (runsaat) varusteet on pakattava. Yhden yön retkelle ei tule kovin paljon vähempää tavaraa matkaan kuin vaikkapa viikon retkellekään - leiriytymis- ja melontavarusteet ovat samat. Lähinnä ruoan ja juomaveden sekä vaihtovaatteiden määrä muuttuu retken pidentyessä. Päijänteellä ruokavedetkin voi kaapaista rannasta - hieno asia retkimelojalle.

Näin kesän ensimmäiselle melontaretkelle oli kyllä tuskaisaa pakata. Oli vielä helluntai ja vain pikkukaupat olivat auki, joten kovin ihmeellisiä evästarvikkeita ei viitsinyt etsiä. Pakkasinkin mukaan ns. vuosikertaeväitä, esim. pussipastoja vuodelta keppi ja kivi sekä joskus muinoin minigrip -pussiin valmiiksi annostelemiani puuroaineksia. Ei ollut ihan vastajauhetun viljan maku pinnassa niissä, mutta nälkä toki lähti. Ja toisaalta, joku opiskelijoistakin sai eväänsä leiripaikalle toimitettuna - vanhemmat toivat veneellä pitsaa :D.

"Kansieväiden" pitää kuitenkin olla viimeisen päälle

Suurjärvenä Päijänne on vähän arvaamaton melottava keliensä puolesta. Tällä kertaa aallokko ja mainingit loistivat poissaolollaan, mutta paikoin erämaisen näköiset kalliot ja upeat rantahietikot hellivät meitä. Kivikkoiset rannat tuovat paikoitellen pientä jännitystä varsinkin kuitukajakilla melovalle. Tällä retkellä en sentään jäänyt keula kivellä kellumaan, pelastajaa odottelemaan. Sopivalla säällä Kelvenne on upea melontakohde, inhimillisen kokoinen, toukokuun arkipäivinä hyvin rauhallinen, upeita tauko- ja leiripaikkojakin tarjoava. Sallittuja telttailualueita on tosin tällä hetkellä vain kolme, Hinttolanhiekka, Isohieta ja Nimetön. Hyvä esite Päijänteen kansallispuistosta löytyy tästä. Kun uusi hoito- ja käyttösuunnitelma saadaan voimaan, telttailupaikkoja on ilmeisesti lisää luvassa. Melojan kannalta se on hyvä asia - aina ei ole helppoa päästä jatkamaan sallitulle leiripaikalle asti esim. kovassa sivuaallokossa.

Rantakallion päällä pilkisti jonkinlainen koiraveistos

Kun on retkellä aloittelijoiden kanssa, tällainen sunnuntaimelojakin pysyy vauhdissa ihmeemmin pyristelemättä. On mukavaa rupatella kaikessa rauhassa ja ehtiä ihailla maisemiakin. Toista se on sitten vuoden päästä, kun nämä nyt melontaa aloittelevat ovat ehtineet oppia tekniikan ja jättävät minut kevyesti hännille. Mutta sitten on taas uusia aloittelijoita retkelle vietäviksi.

Lietsaaren tulipaikan hiekkasärkkä on tyynellä säällä suloinen paikka

Kannella maatessa voi kuvata vaikka taivasta

Lietsaaren itäinen kärki

Päijänteen vesi on niin kirkasta, että vedenalainen luontokin
on melojan nähtävissä

Matka mantereelta Kelventeelle oli sen verran leppoisa, että iltasella leiriytymisen jälkeen teki vielä mieli lähteä tyyneen, aurinkoiseen iltaan nautiskelemaan. Sovimme opiskelijoiden kanssa, että lähdemme löysälle lenkille kohti Kelventeen pohjoispäätä. Melontaohjaajiksi tähtäävillä on kuitenkin jatkuvasti ne 500 kilometriä mielessä, joten hyvää matkavauhtia siinäkin tuli pidettyä yllä. Joutsenia, rantasipejä, härkälintuja, peippoja, lehtiviä tervaleppiä, auringon viistoa valoa. Opiskelijat palasivat leiriin iltatouhuihin, minä karkasin vielä hetkeksi rantoja katselemaan. Kohtasin naukuvan variksen, kuulin kaulushaikaran huudon Hinttolan suunnasta ja katselin kiviä. Mietin ne kasannutta jääkautta ja sitä, kauanko saavat olla paikoillaan ennen kuin jäämassat ne taas jonnekin hierovat. Vai ehtivätkö aallot ne sitä ennen hienontaa.

Merikortti. Ihanin nimipäivälahja, jonka olen koskaan itselleni
ostanut. Kompassi, paras itselleni ostamani joululahja.

Nimettömän lahukan vettä ilta-auringossa

Couscous ja tonnikala. Njam njam, mutta
ympäristö antaa paljon anteeksi

Iltalenkiltä palaamassa. Aurinkoinen niemeke oli miellyttävä leiripaikka



Retkellä ei ole minnekään kiire. Voi istuskella nuotiolla ja ihan pelkästään nököttää. Kuulin ensimmäistä kertaa ruokopillillä soitetun Smoke On The Waterin. Siitä ei viihde juuri parane. Kun hämärä laskeutui, teki kuitenkin jo mieli vetäytyä oman teltan suojiin. Kelventeellä oli todella hiljaista. Sen huomasi esimerkiksi siitä, että kun olin lakannut kahistelemasta makuupussiani, kuului äänekästä surinaa. Kimalaiset ne siinä vain pörräsivät mustikankukissa, joiden keskelle olin leiriytynyt. Kaukana kukkui käki, ja härkälintupari suoritti pakollisia, ei kovin sulosointuisia kuvioitaan lahdella. Puutkin olivat hiljaa. Ja pian minäkin.

Toteemieläimeni

Oliko se niin, että jonkin Pohjois-Amerikan intiaaniheimon nuorukaisten piti tietyn ikäisenä vetäytyä vuorille yksinäisyyteen, kenties sieniä nauttimaan ja odottelemaan, että heille ilmestyisi unessa heidän oma voimaeläimensä. Uskoisin saaneeni varmuuden siitä, mikä minun toteemieläimeni on. Se näkyy yläkuvassa telttani pinnassa (sisäpuolella, toki). He ilmestyivät minulle oikein joukolla heti aamun koitteessa. Osa oli kiivennyt telttakankaan pinnalle, yksi oli nähnyt kovasti vaivaa limoittaakseen teltan liepeen alle jääneen villasukkani, yksi löytyi fleece-takkini taskusta aamupalaa syödessäni. Yksi retkeläisistä, erätoverin alla yöpynyt, heräsi hämähäkkien valtakunnasta. Eräs retkeläinen taas veti puoleensa ampiaisia hunajapurkin lailla.

 

 

Paluumatkalla oli hauskaa leikkiä ihan oikeaa melontaohjaajaa. Kilometrien metsästäjät lähtivät Jonnen mukana melomaan Asikkalan kirkolle, minä vein vähemmän meloneet takaisin Mainiemeen ja autoille. Koska sää oli edelleen lähes tyyni, meloimme lähes suorinta tietä Lietsaaren ja Vähä-Haukkasalon kautta useita veneväyliä ja selkiä ylittäen. Kuin rasvatut salamat. Ainakin aurinkorasvatut. Vaikkei ehkä salamat. On mukavaa joutua välillä vähän vastuullisempaan rooliin, esimerkiksi suunnistamaan vesillä. Yllättävän usein opettajan työssä pitää antaa vetovastuu toisille, joko opiskelijoille, jotta he saisivat harjoitella ohjaamista, tai sitten johto ojennetaan itseä pätevämmälle ammattilaiselle. Tässä laiskistuu ihanasti :) 

Yksin ja yhdessä melomisesta

Melontakaverit ovat yksi harrastuksen hauskimmista puolista. Kokeneemmilta oppii tekniikkaniksejä ja saa vaikkapa varustevinkkejä. Vielä enemmän oppii itse silloin, kun neuvoo aloittelijoita. Jos osaa selittää ja perustella toiselle, miten vaikkapa melan tulee kulkea vedessä, silloin sen on itsekin sisäistänyt. Melontakaveri tuo turvaa haastavissa olosuhteissa. Leiskuvat iltaruskot tai vesilintujen pyrähdykset on hienoa jakaa toisen kanssa. Väsyneenä löytää itsestään vielä vähän tsemppistä, jos retkiseura tuntuu vielä ärsyttävän hyvävoimaiselta. Omia melomattomia ystäviä on hauska viedä vesille - osalle melonta jää kertakokeiluksi, toisista tulee uusia harrastajia ja seurakavereita.

Omien melontareittien varrelta löytää usein asioita, jotka olisi
kiva näyttää muillekin. Tänään löytyi joku, joka halusi niitä nähdä :)

 Kun on itse kovin sosiaalisessa ammatissa ja kotona äidin huomiosta taistelevat kolme lasta ja kotityöt, yksin melominenkin on ihanaa. Olen pohtinut yksin ja seurassa melomisen syvintä olemusta. Minun kohdallani sopiva suhde tuntuisi olevan, että noin joka toinen tai joka kolmas melontakerta saa olla toisten seurassa :) En tarkoita, että kaverin mukanaolo veisi kokemuksesta jotain pois, mutta minulle yksinolo on myös arvo sinänsä. Aika vähän on muita mahdollisuuksia olla oikeasti yksin kuin vesillä. Järvellä pääsee fyysisestikin niin kauas kaikista, ettei kukaan kuule, jos hyräilen (toista se on autossa jos unohtaa liikennevaloissa ikkunan auki) tai näe, jos unohdun tuijottelemaan kaukaisuuteen.

Sama paatti, sama saari, sama vesi ja sama meloja. Kokemus
on kuitenkin erilainen, jos vierellä meloo joku toinenkin.

Tuskin kukaan on aina samanlainen seurasta riippumatta. Ainakin minuun eri ihmiset vaikuttavat eri tavoin. Jonkun seurassa tunnen itseni ujoksi ja mitättömäksi, toisen kanssa pitää jatkuvasti kilpailla joka asiasta (kumpikohan kömpi sulavammin laiturille), joku saa minut tuntemaan itseni taitavaksi ja varmaksi, joku osaa houkutella puhumaan tärkeistä asioista. Jossain seurassa tunnen itseni tytöksi ja saan olla vailla vastuuta, joskus taas ikälopuksi toisten paimentajaksi. Mutta kun olen yksin, voin keskittyä kuuntelemaan sitä, millainen olen ilman toisiin ihmisiin peilaamista. Vailla katsojia ja kuulijoita.


Järvikortteet vihertävät tarmokkaasti Häyhdön rannoilla

Yksinäisyys raivaa tilaa ja hiljentää päänsisäistä puhetta. Välillä olen kyllä huomannut ajattelevani jotain sen suuntaista, että mitäköhän tuo silkkiuikku minusta ajattelee. Myös melonta rauhoittuu, kun voi meloa hiljaa tai kovaa sen mukaan, miltä itsestä oikeasti tuntuu. Reittiä voi vaihtaa ilman neuvotteluja, pysähtyä voi vaikka viiden metrin välein tarvitsematta miettiä, olisiko seuralaisella ollut enemmän menohaluja. Joskus omaan työviikkoon voi kuulua monta päivää, jolloin vien opiskelijoita retkelle. Silloin saatan nauttia enemmän ihan omaehtoisesta räpiköimisestä rantavesissä.

Yksin meloessa tuntuu usein siltä, että koko aika vesillä on täysipainoista, nautittavaa melontaa. Toisten kanssa aika saattaa huljahtaa ohi liian nopeasti, kuin ei olisi oikeasti melomassa ollutkaan.Vaikka muuten on voinut olla hyvinkin hauskaa.

Yksin melominen tyynillä keleillä kesäsunnuntaisin ei kuitenkaan vie harrastusta mihinkään suuntaan. Siksi kai onkin olemassa melontaseuroja. Yhdessä voi kehittää taitojaan, järjestää isompia retkiä, saada käyttöön monipuolisempaa kalustoa, jakaa ajatuksia ja toteuttaa haaveita. Voi jakaa melonnan iloa muille ja muiden kanssa. Ja löytää niitä itselle parhaita melontakavereita - silloin kun niitä kaipaa.

Äitienpäivälahja



Messilässä suuri osa veneistä on jo nostettu
vesille. Kajakin nostaminen rantaan sujuu yksinkin,
kun väisteltävää on vähemmän.



Kun huopahelmet, jogurttipurkista ja paperinarusta askarreltu kukka sekä somivirkattu avaimenperä oli luovutettu minulle makuuhuoneessa suukkojen ja korttien kera, lähdin lunastamaan yhtä mieluisaa äitienpäivälahjaani. Mies jäi ystävällisesti lasten seuraksi ja sain lähteä melomaan tyynelle Vesijärvelle. 

Äitienpäivänä on ihanaa viettää aikaa lasten kanssa ja käydä omaakin äitiä tervehtimässä. Silti tuntuu aina ihanalta etuoikeudelta päästä äitienpäivänä pariksi tunniksi omaan seuraansa ja kuuntelemaan hiljaisuutta lähes autiolle järvelle. Messilän uimarannan koluttuani lähdin kohti Enonsaarta, jossa valkovuokot kukkivat valtoimenaan ja tervalepät aukoivat lehtiään veden ylle kaartuen.

Enonsaaren laavu odottelee kesän melontakurssilaisia

Olen yrittänyt tähän asti (nyt tänä keväänä) malttaa meloa rantoja pitkin yksin liikkuessani. Tänään ylittelin kuitenkin jo pieniä selkiäkin - veneilijöitä ei aamulla juuri ollut, sää oli tyyni ja lämmin ja kuivapuku niskassa. Tyynen järvenselän keskellä voi kellua kajakissaan ihan ääneti ja tunnustella veden liikettä. Kunhan ei laivaväylällä kellu.. Tänään veden pinta ei jaksanut ihan laineille taipua, mutta muljahteli kuin ohut pelti ravistettaessa.

Tuntui, että tyyneys, rauha ja hiljaisuus siirtyivät suoraan omankin pään sisälle.




Selkäsaaren laavu pilkottaa rantakallion päällä

Selkäsaarta pitää yllä Päijänteen virkistysalueyhdistys.

Vaikka jalo ja epäitsekäs tarkoitukseni olikin tehdä vain lyhyt lenkki, en malttanut jättää Selkäsaarta käymättä, kun se siellä kerran oli. Näin kauempaa toisenkin melojan, mutta hän suuntasi kohti Kahvisaarta, omassa rauhassaan. Selkäsaari oli täynnä linnunlaulua, kuulin kevään ensimmäistä kertaa käen kukunnankin. Selkäsaaren, kuten Enonsaarenkin rannat olivat täynnä rantasipejä. Niiden ki-vit-vit-vit-vit -huudot säestivät melontaa melkein jatkuvasti.

Vesijärven tila surettaa. Vesi on sameaa ja rantakivet limoittuvat

Melojan äitienpäiväkukat on ripoteltu rannoille. Selkäsaaren laiturilta johtavan polun varressa oli vielä paljon sinivuokkoja, leskenlehdet ja valkovuokotkin kukoistivat. Vaikkakin kajakista käsin niitä vain ihailin - en ole kovin innokas maataukojen pitäjä. Ihaninta Selkäsaaren laiturin tuntumassa oli kuitenkin mieletön pörinä, joka kuului laiturin vieressä kasvavan raidan kukinnoissa ruokailevista kimalaisista. Niitä oli kymmeniä ja ääni sen mukainen.

Raita on metsäluonnon avainlajeja - siitä on riippuvainen
hyvin moni eliölaji. Keväällä se on tärkeä ravinnonlähde
talvehtineille kimalaiskuningattarille. Raitaravinnolla
ne perustavat uudet yhdyskuntansa.

Jäiden lähtö on ollut raju, ja Selkäsaaren erinomainen kajakkilaituri on vääntynyt vinoon. Pahemmin oli kärsinyt venelaituri, joka oli taittunut kahtia. Sääli - toivottavasti ne saadaan pian korjattua Selkäsaaren käyttäjien iloksi.

Taittunut laituri

Selkäsaaren kierrettyäni ylitin taas väylän ja palasin kiertämään Enonsaaren rantoja. Enonsaaren Isosaaren puoleisessa niemennokassa on melojien hyvin tuntema mökki, jonka jokainen oppii ennemmin tai myöhemmin kiertämään suosiolla kauempaa. Meloin hiljaa ohi ainakin viidenkymmenen metrin päästä, mutta niin vain mökkiläisen koirat hyökkäsivät taas laiturille haukkumaan ja mulkoiluja sain perääni. Plääh.

Enonsaari eli vielä hiljaiseloa rantakoivujen vihertyessä. Pari venettä oli laiturissa, ja pieniä kunnostushommia näytti olevan käynnissä.

Laskettelurinteillä on vielä lunta

Kesä on jo väreinä läsnä

Tänään pohdin vesillä lähinnä eteenpäin melonnan tekniikkaani. Siinä sitä riittääkin pohdittavaa. Tuntuu, että kajakki kulkee vaivattomasti ja ihan hyvää vauhtiakin, tänä vuonna jalatkin ovat poikkeuksellisen tajuissaan ja mukana melomisessa. Yksikseen meloessa on hyvää aikaa kokeilla erilaisia tapoja meloa - urpoltahan se todennäköisesti näyttää, jos joku sattuu rannalta seuraamaan, mutta mitäpä tuosta.