tiistai 30. joulukuuta 2014

Elämäni videotähtenä

Melontakausi alkaa olla pulkassa tältä vuodelta. Osalla melontakavereista se onkin mennyt jo vähän pulkkailun puolelle, kun muovipaateilla hassuttelevat osin jääpeitteisillä vesillä. Viime päivien pakkaset ovat kuorruttaneet lähivedet jo aika tarkasti jäällä. Itse kävin ulkovesillä viimeisen kerran itsenäisyyspäivänä. Uimahallitreenit ovat kuitenkin jatkuneet viikottain.

Tähän blogiin en tänä kesänä ole juurikaan melontakokemuksiani kirjannut. Melontakausi oli aika poikkeuksellinen ja koin isoja harppauksia taidoissa ja haasteissa. Keväällä vielä haaveilin tonnin melomisesta, mutta alkukesän kylmät säät ja pienet käsiongelmat saivat sen unohtumaan aika pian. Toiseksi haaveeksi otin melontaoppaaksi pätevöitymisen. Sen olenkin saanut melkein pakettiin, vähän retkien johtamista vielä puuttuu. Elokuussa suoritin käytännön opaskokeen, syyskuussa ohjasin retkiä, teoriakokeen teko venyi joulukuulle. Kolmas iso asia on ollut eskimokäännös. Opin sen viime talven hallivuoroilla, keväällä siirsin sen avoveteen ja harjoittelin vaihtelevan ahkerasti koko kesän. Tänä syksynä löysin grönlantilaismelan tuomat ulottuvuudet eskimokäännähtelyyn - olisinpa tajunnut sen jo aikaisemmin!



Vaikka blogin kirjoittaminen on ollut vähäistä, olen kyllä tallentanut melontakokemuksiani. Sain alkukesästä kokeiltavakseni Garminin actionkameran. Sitouduin julkaisemaan YouTubessa videon kuussa saadakseni kameran joulukuussa omakseni. Ehkä kuvittelin saavani vähän vauhdikkaampia, hurjempia actionvideoita julkaistua. Kamerasta tuli kuitenkin aika vakituinen melontakaverini. Ajatuksia se ei tallenna, mutta liikkuvan kuvan ja äänten kautta on itse helppo tavoittaa ne omat kokemuksensa ja ajatuksena jälkeenpäin.


Bloggaamiseen verrattuna videoiden tuottaminen on valtavan paljon työläämpää. Itse kuvaaminen on retkellä vaivatonta, jos kamera on kätevässä paikassa kajakin kannella. Esim. koskessa tuleekin sitten paljon enemmän haasteita, etenkin, jos kuvakulmaa haluaa vaihdella ja kuvata kavereidenkin suorituksia. Eikä se kuvaaminen tietenkään ole kuin pieni osa videon tekemisestä. Editointi ja esim. sopivan luvallisen musiikin etsiminen vievät paljon aikaa. Hitaahkolla nettiyhteydellä julkaiseminenkin on tuskallista. Suurin osa videolle tallentuvasta materiaalista on sellaista, ettei sitä jaksa itsekään katsoa. Saati muut. On raakattava aika raskaalla kädellä, jotta syntyy edes hieman kiinnostavia pätkiä.

On kuitenkin ollut kiehtovaa harjoitella videoiden tekoa. Melonta on hyvin visuaalinen harrastus. Vesi ja aurinko, kirkasväriset kajakit, taivaan värit, liike ja sään vaihtelut. Suomen vehreä luonto. Videoiden kautta tätä kauneutta on mahdollista jakaa muiden kanssa. Itsekin voi nauttia retkistä uudelleen videoita katselemalla.


Toisaalta olen omia videoita tehdessäni herännyt huomaamaan YouTuben ja muiden videopalveluiden mahdollisuudet itseopiskelussa. Olen esimerkiksi opiskellut erilaisia eskimoita YouTubesta löytyvien erinomaisten ohjevideoiden avulla. Omille lapsilleni videoita vahtaamalla oppiminen on jo päivänselvää, itse olen siitä vasta nyt innostunut.



Erikoinen melontakausi siis, ja paremmin dokumentoitu kuin koskaan. Erikoisinta oli kuitenkin ehkä se, että melonta alkoi ajoittain maistua työltä. Työtä se osittain olikin. Olen niin onnellisessa työsuhteessa, että melonnan opettaminen on osa työtäni. Yksi parhaista osista. Siirtyessäni kohti melontaoppaan roolia leppoisa turvamelojana touhuaminen jäi kuitenkin vähemmälle ja tavoitteellinen, vastuullinen kouluttaminen alkoi. Toisaalta melontaopaskurssin taitokokeeseen valmistautuminen toi harjoitteluun uudenlaista pakonomaisuutta. Uusien asioiden opetteleminen ja vanhojen syventäminen ei palvellutkaan enää vain omaa oppimisen intoani vaan osaamiselle asetettiin ulkopuolelta raamit, jotka joko pitää täyttää tai olla täyttämättä.

Sanotaan, että moni hyvä harrastus on mennyt pilalle, kun siitä on tullut ammatti. Omassa työssäni melonnan opettamisen osuus on kuitenkin niin pieni, etten usko sen vievän minulta oman melontaharrastuksen viehätystä. Pohdin kuitenkin asiaa myös omien opiskelijoideni kannalta. Minusta melonta on säkenöivän kiehtova ja alati haastava harrastus. On kuitenkin täysin eri asia ohjata jatkuvasti apua tarvitsevia aloittelevia melojia kuin kiitää samantasoisten kavereiden kanssa aallonharjalla koskessa. Melontaa opettaessaan pitää löytää motivaatio siitä opettamisesta, ei omista melontaelämyksistä.



Tänä vuonna lopetin luonnonvesissä melomisen hyvillä mielin siihen itsenäisyyspäivän melontaan, vaikka kelejä olisi vielä ollut. Jotenkin tuntui, että olin saanut lajista tälle kaudelle tarpeekseni. Silti hallitreenivuorot ovat elämän suola talvellakin - en saa niistä tarpeekseni. Ehkä siellä tekniikkaharjoittelun puolella on tällä hetkellä eniten helppoa kasvunvaraa, siksi se vetää niin puoleensa. Uskon kuitenkin, että kevättalven aurinko herättää taas kaipuun luonnonvesiin. Tai oikeastaan - tässä kun kirjoitan tätä - on se kaipuu jo olemassa :).




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti