Riitettä kannella

 

Kelloradion epävireinen räime kuudelta. Epätodellisen pimeä aamu. Herääminen kaukaa jostakin. Lumisade katulampun valossa. Talo täynnä lasten väreileviä unia. Induktiolieden piip. Termospullon korkki piilossa kuivauskaapissa. Kattilassa keittoa liikuttava kauha. Eväät pöydällä muovikassissa.

 

Liian monta pipoa, kaksi paria neopreenihanskoja, melontaliivit, aukkopeite, mela kahdessa osassa, vaihtovaatteita kuivapusseissa, juomapullo, pumppu, kuivapuku, fleece. Suuri kassi. Silkkiä ja villaa päällä. Fleeceä. Rumat housut. Otsalamppu, kompassi, merikortti, vielä yksi pipo. Kaulapussi kännykälle.

 

Pimeässä raapattu tuulilasi. Uninen mies toisessa autossa. Lumisade. Jäätyneet lätäköt Messilän rantatiellä. Taskujen taputtelua. Laukun penkomista. Kontin avaimet hukassa. Kolmannen auton valot. Toinen meloja ja avaimet. Kylmät kajakit routaisella kamaralla. Liinat paikoillaan otsalampun valossa. Heikko kajastus horisontissa. Lumiset tiet ja radion murina.

 

 



Autio Pulkkilanharju. Pimeät kesämökit. Aallot rantakivillä. Pysäköintialueen kioski ja kesäkalusteiden läjä. Hyytävä tuuli. Pipo syvemmällä päässä. Tavarat kylmästä jäykkien lastiluukkujen alla. Solumuovipatjat kajakin pohjalla. Ilmaa kuivapuvussa. Kajakit rannalla ja laiturilla. Liivien remmit tiukalla. Kompassi kaulalla, merikortti kansiköysissä. Reittisuunnitelma. Kello yhdeksän. Vedessä. Mela ui loitommas. Paljain käsin tuki pohjasta. Tunnottomat sormet.

Karinsalmen silta. Näkymä Selkäsaarille. Pohjoisessa sadepilviä. Tiukka vastainen, nouseva aallokko. Kajakin terävä keula ja syliin pyyhkivät pärskeet. Tuulen ulina kajakin perässä. Vierellä melojensa kanssa painivat kaverit. Edessä siintävä ruovikko. Pisaroiden alle peittyneet saarten nimet. Kompassin hiertävä kulma. Silmille valuva pipo.

Tuulensuoja saaren kupeessa. Suunta sivuaallokossa kohti Haapasaarta. Joka seitsemäs aalto. Vyötäröä myöten uppoavat kaverit. Kasvoille roiskuva kylmä vesi. Tuki aallon harjan takaa. Oikea käsi jäässä. Tai puutunut. Sortava tuuli. Lähestyvä rantakivikko. Suoja. Esiin tuleva aurinko. Pehmeästi poimuileva vesi. Iso kivenlohkare rantavedessä. Kelluntatauko. Värikkäät pisteet saaren edustalla. Melojen liike. Yöretkeläiset. Kamera kannella. Auringon siunaus. Puheensorinaa. Reittisuunnitelman muutos. Suojaa kohti.

Roolien jako. Melontapaikat ryhmässä. Keulassa vasemmalla. Evä alhaalla. Surffiin pyrkivä kajakki. Jarrutuksia. Kevyitä alatukia. Ryhmä takana. Arvaamaton ristiaallokko. Käkisalmen silta. Salmeen suuntaava kahdeksikko. Sillalla hidastelevat autot. Rannan suuret kivet. Ihana tyyntyminen. Taukopaikan pohdinta. Suunta mökkiä kohti. Lämpenevät kädet. Pienet saaret, keltaisen ja hopean himertävä ruovikko. Mökkiä etsivä kärkimeloja. Jutustelua. Tuuli ja aallokko. Hiljaiset rannat.

Ruovikon suoja. Laiturin teräsrenkaat. Rantakallio. Myötäävät ponttoonit. Valaistu männikkö. Tuulensuoja kuistilla. Eväspussi. Juustokeitto termoksesta. Lakritsitee kahdessa mukissa. Fleece kuivapuvun päällä. Kimallus. Yhteiset herkut. Nurmikon lipsuva pehmeys.

Kohmeinen melontaliivi. Jää merikortin suojapussilla. Kuivat neopreenihanskat. Kenkkuileva solumuovi. Vastaanhangoitteleva, jäätynyt aukkopeite. Vihdoin kellumassa keula kohti aaltoja. Osa sormista heti jäässä. Jalat lämpimästi kajakin sisällä. Raskas vääntö vastatuuleen kohti harjun suojaa. Seuran toiminnan suunnittelua. Taas Käkisalmen silta. Kylmimmät sormet suuhun lämpenemään. Kajakin kannella ohut jää. Kapeneva melaote, sormet kaukana vedestä. Kaksi sinitakkista hahmoa niemekkeellä. Juttuhetki tuulessa.

Marraskuun matala aurinko. Tyyni harjun kainalo. Kevyt puhe. Sujuva liuku vedessä. Häikäisy. Venetalas. Viherkattoinen saunamökki. Rantatöyräs. Kuulas vesi.

Ulkomaan retken kokemukset. Luonto-oppaan ammatti. Melonnan fyysisyys. Meriturvan koulutus. Päijänne. Marraskuu. Hallivuorot. Tuhannen kilometrin meloja.

Karinsalmen laituri. Maihin vedetty keula. Askel veteen. Jäätyneet kansiköydet. kovettuneet kansiluukut, jämähtäneet kansivalot. Avatun kuivapuvun alta karkaava lämpö. Viima sillan alta. Kurainen auto, takaluukku täynnä varusteita. Liukkaat kajakit katolle. Ensimmäiset lähtijät. Viimeinen retki. Talvi harjun takana. Päivä kääntymässä loppuun. Kesään vahva kiinnitys.

SE tekniikka

Messilän rantametsää. Tähän sopisi kajakkilaiturikin.

Eräs melontakouluttaja sanoi kerran, että on vain kahdenlaisia melojia. Niitä, jotka ovat kaatuneet ja niitä, jotka eivät vielä ole kaatuneet. Itse kuulun kaatuneisiin. Kaikki kaatumiset ovat kuitenkin tapahtuneet koskessa tai kajakista noustessa. Kajakki kainalossa uiminen on siis tuttua.

 Melonnan harrastajan näkökulmasta on toinenkin asia, joka melojia jakaa. Osaako tuo tehdä E-S-K-I-M-O-N? Pyöriikö sulla jo eskimo? Onko sulla jo varma eskimo? Meneekö eskimo molemmilta puolilta? Sillä kun se menee, ei yleensä enää tarvitse uida.

Eskimokäännöksessä on jotain melkein mystistä. Sukellus vedenalaiseen maailmaan, kylmäpäinen melanveto, lantion sivallus ja melojan pää osoittaa jälleen kohti taivaan lakea. Eskimokäännöksen osaavat erottuvat osaamattomista etenkin koskessa ja tekniikkatreeneissä. Tumpelommat uivat rantaan tai heitä reskutetaan. Eskimoihmiset jatkavat kylmän viileästi harjoitteluaan. Itsenäisinä. Eleettömän cooleina. Hioen jotain arvoituksellista tekniikkaa.

Eskimokäännöstä on vaikea opetella ilman apua. Uimiseksi menee, eikä yrityksiä viitsi kovin montaa tehdä. Hyvä harjoittelupari kääntää epäonnistuneen melojan ylös tai tarjoaa keulansa eskimoreskutukseen. Hän tarkkailee yrityksiä ja yrittää nähdä, mikä milläkin kerralla meni eniten pieleen. Olen itse yrittänyt muutamia kertoja opetella eskimokäännöstä, ikinä siinä onnistumatta. Usein minua neuvonut on joutunut toteamaan, ettei osaa tarkalleen sanoa, mitä eskimokäännöksessä tapahtuu tai kuvailla liikesarjaa. Enkä ole oppinut.

Tänä syksynä olen käynyt ahkerasti naapuriseuran uimahallitreeneissä. Lähinnä harjoitellut lantiokääntöä altaan kaiteessa roikkuen, mutta kuitenkin. Kunnes eräällä kerralla mukaan tuli eräs tuttava, joka lupasi opettaa minulle eskimokäännöksen. Hän näytti c-to-c -vedon, jolla hän itse oli käännöksen oppinut, näytti ja selitti, mitä siinä tarkalleen tapahtuu. Hienointa oli hidastettu versio eskimokäännöksestä, jossa hän jopa viittoi käsillään suuntaa, minne melaa pitää työntää tai vetää :) Kokeilin kerran, uin pois. Kokeilin toisen kerran, onnistui helposti. Käsittämätön tunne. Minusta tuli kerralla (omissa silmissäni) melkein uskottava meloja.

Puut kasvavat kohti syvyyksiä tyynen joen pinnasta

Olen tänä kesänä ja syksynä oivaltanut jotain elämyspedagogiikasta. Onnistumisen vaikutus itsetuntoon on valtava. Oli se sitten kosken laskeminen kajakilla kaatumatta tai eskimokäännöksen onnistuminen, on tunne tosi vavahduttava. On päästettävä irti omasta, vakiotekosyyksi muodostuneesta mantrastaan: en minä osaa. Enkä opi tätä. Itselleni eivät esimerkiksi töihin liittyvät onnistumiset yleensä saa mitään tällaista aikaan, koska niissä asioissa olen tottunut luottamaan itseeni. Toista ovat kaikki liikunnalliset haasteet, joissa tunnen olevani heikoilla jo lähtökohtaisesti.

 Minäpä opin sen eskimokäännöksen. Tosin nyt se on vielä vaiheessa "tietyllä kajakilla, uimahallissa, toiselta puolelta". Mutta hei - ei ole mitään syytä, miksen oppisi lisääkin :D

Aaltojen sylissä

Jos ei kokemuksesta tietäisi, olisi vaikea uskoa, ettei 2,5 tuntia kajakissa vie voimia, vaan tuo. Hivuttavan uuvuttavan työviikon jälkeen kotona oli rauhallista, aurinko paistoi puutarhatuoliin. Puiden latvat nyökkäilivät tuulessa.. lähdin järvelle virkistymään.

Leppeää aallokon tapaista Selkäsaaren takana

Laiska ihminen pääsee pidemmälle lenkille itsepetoksen avulla. Messilän rannassa oli aika tuulista, eikä sivuaallokossa melominen aluksi niin herkulta tuntunut. Kotona olin uhonnut kiertäväni Isosaaren, mutta väsy kroppa ei vesillä oikein syttynytkään ajatukselle. Annoin sille luvan kiertää pelkän Enonsaaren. Onhan sekin jo jotain. Tuuli alkoi kuitenkin vähän tyyntyä ja aallot pehmetä mainingeiksi. Pieni aallokko keinutti hauskasti, aallot pärskäyttelivät vettä keulan takaa, tuuli pyyhki työviikon pölyt pois.

Kun pääsin Enonsaaren rannan tuntumaan, suostuttelin itseni vielä Selkäsaarta kiertämään. Selkäsaaren suojissa oli ihanan hiljaista, saaren laituriin kiinnittyneen laivan miehistö oli tulentekopuuhissa. Kelluin hetken laiturin vieressä, Kivisaari alkoi kuiskia minulle. Ja Kivisaarestahan se kannattaakin jo lähteä Vähäselälle.

Ruovikon kahinaa, juomatauko

Hyvässä kajakkilaiturissa on pitkittäisiä rakoja tai
muuten järjestetty mahdollisuus tarttua kiinni laituriin kajakista noustessaan

Jos rannoilla ei olisi ollenkaan kasveja, pääsisin varmasti paljon kovempiin matkavauhteihin. Tai ehkä en sittenkään, katselisin varmaan kiviä. Tai vaikka pelkkää vettä. Joka tapauksessa Vähäselälle johtavalla väylällä kului jokunen hetki kasveja tutkiessa. Omituisia, vihreän paprikan tai ison palon näköisiä pötkylöitä roikkui kasvissa, jonka lehdet olivat jo kokonaan lakastuneet.

Rantakukka jaksaa vielä

Mysteeripalkoja

Melkein tuntuu että maistuisivat jalopenolta, jos haukkaisi



Vähäselän puolelle lipuessani tuli epätodellinen olo. http://www.youtube.com/watch?v=n92ATE3IgIs Tällaista musiikkia kuului, veden yli katkonaisesti kaikuellen. Joku soitti muhkealla pianolla, tai jopa flyygelillä, muut soittimet säestivät. Yritin kuulostella, mistä musiikki kuului, mutta kappaleen loputtua musiikki lakkasi kokonaan. Ihana kesäjuhla jossakin rantahuvilassa.

Kun on oikein uppoutunut johonkin ihanaan, vaikkapa melontaan, eivät ulkopuoliset ärsykkeet pysty puhkaisemaan onnellista kuplaa, jonka sisällä purjehtii, erillään huolista ja harmeista. Edes kolme puhelua kotoa (kipeällä lapsella kurja olo ja ikävä, toisella kertaa veikka kiusaa, kolmannella kysyttiin lääkitsemisohjeita) eivät pystyneet nykäisemään pois hyvästä tunnelmasta. Flow..

Isonsaaren kärjen takaa puksutti esiin kaksi sisävesilaivaa.

Meloja itse

Väsyneet, kuluneet, pehmeät mainingit ottivat kyytiin heti Isosaaren takaa Enonselälle tultuani. Joku niistä aina jaksoi hiukan nostaa vaahtoista päätään katsoakseen, mitä kajakin kyljessä lukee. Ai "Surf"? Eivät kuitenkaan viitsineet mukaansa ottaa liukuun vaan jatkoivat kulkuaan kohti iltahämärää. Veden liike oli kerta kaikkiaan niin myötämielistä, että tuntui kuin koko päivän tuuli ja aallokko olisi nostatettu vain siksi, että minä saisin keinua kevyesti kotisatamaan lämpimässä iltatuulessa. I love Vesijärvi, kuten kampanjan sloganissa sanotaan. Ja tällä retkellä sekin rakasti minua ;)

Finaali kaksikossa

Finaali on käsillä, tämän kahdeksan viikon kesäloman. Yllättävän paljon melontaa tähänkin mahtui, vaikka alkukesästä aina tuntuu siltä, ettei mikään määrä riitä ja ettei takuulla pääse ikinä koskaan melomaan kun on kaikkea muuta. Tämän ihanan helteisen sunnuntain vietimme perheen kanssa Vesijärven Enonsaaressa tiukasti rantaviivan tuntumassa. Kesäloman viimeisen päivän.

Häyhdön sillan alitus. Kymmeniä kertoja koettu, vaan ei ikinä tässä seurassa.

Lapseni melovat mielellään, mutta eivät vielä ole mitään pitkänmatkanmelojia. Pari kertaa olemme kesällä käyneet lyhyitä matkoja lätkyttelemässä, mutta tänään saimme iskän ystävällisellä avustuksella seurani kaksikon nostettua laiturille. Siitä on lapsen kanssa helppo jatkaa - vaikka etumeloja olisikin vähemmän meloja kuin seuranpitäjä. On mukavaa, ettei lapsen melontaan tarvitse kaksikossa paljonkaan puuttua. Kaikki käy. Kunhan ei ihan alusta kaada. Kaksikkoa jaksaa (helteelläkin) yksi meloja hallita ihan mukavasti, jos kiirettä ei ole. Lapsi saa ihailla kalanpoikasia ja lumpeenlehtiä ja meloa sen verran kuin huvittaa.

Uponnut proomu

Merirosvoseikkailuista, salaisista aarteista ja unohtuneista piilopaikoista kiinnostuneelle kahdeksankesäiselle Vesijärven rantojen ykköskohde on uponnut proomu Upilanpohjassa. Kaksikolla se oli hyvinkin "toimintasäteemme" sisällä. Yksiköllä ei lapsi olisi sinne asti jaksanut.

Jännän äärellä

 

Luonnon valtaama proomu on aikuisellekin kiinnostavaa tutkittavaa. Lapsen se veti aluksi aika hiljaiseksi, yhdessä äidin kanssa oli kuitenkin hyvä mennä kurkkimaan aukoista ja raoista sisälle. Västäräkit olivat ilmeisesti jo saaneet poikasensa kasvatettua ja jättäneet hytin, mutta lokit huutelivat vastalauseita lähestymisellemme.





Keula uhmaa vuosia

Enonsaareen kulkee nopea yhteysvene Messilän rannasta. Muu perhe oli tullut sillä saareen. Paistetun makkaran tuoksu otti etumelojan lempeästi vastaan. Tunnit kuluivat rannassa ja lampaita ruokkien, välillä kohta kuusivuotiaan kanssa rantoja pitkin meloen. Vielä kun sen melan saisi hänen kädessään pyörimään oikeaan asentoon..

Kädenlämpöistä kesävettä. Lapsen mielestä Vesijärvenkin vettä voi sanoa kirkkaaksi..

Paluumatkalle sain keulaan toisen kahdeksanvuotiaan. Star oli oikein kulkuisa nyt, kun meitä oli oikeasti kaksi melojaa. Rantapäivä ei ollut tätä pikkumelojaa paljon uuvuttanut, vaan mela suihki koko matkan Messilän rantaan asti. Jaksaminen on asennekysymys.

Tutut paikat pitää aina koluta muistojen kertaamiseksi. Uimarannan lähellä koivu kaartuu veden ylle.

Kaksikolla melominen on miellyttävä vaihtoehto lapsen kanssa melovalle. Itse saa meloa oikeasti eikä vain kellua lapsen rinnalla. Lapsi nauttii vaihtuvista maisemista ja aikuisen kanssa jutustelusta. Ainoa hankaluus on ehkä se, että takamelojan on osattava neuvoa ilman mallin näyttämisen mahdollisuutta. Jos saa lapsen pelkästä puheesta ymmärtämään, millä tavalla käsien asentoa pitäisi korjata, voi pitää itseään aika guruna.

Messilän uimarannan takana siintää kotisatama. Sen takana lähestyvä
koulun aloitus. Sen takana pimenevä syksy ja koulumatkat räntäsateessa.
Niiden takana marraskuun synkkyys. Onneksi kesän lämpö ei vielä tähän pääty.

Minulle yksinäiset hetket järvellä ovat niin arvokkaita ja merkityksellisiä, etten ole useinkaan huolinut lapsia seurakseni. Taidan tästä eteenpäin huolia. Elämys kahdelle yhden hinnalla.

Väärintekijä

Olin aamulla mustikkametsässä lapseni kanssa. Kypsiä mustikoita oli jo auringossa paljon, oli mukavaa kerätä ja höpötellä lapsen kanssa. Välillä aina mietin, käytänköhän nyt poimuria oikein. Ja että kuuluukohan nämä nyt juuri näin täältä karistaa ämpäriin. Ja tuleekohan liikaa roskaa, että pitäisiköhän saada siistimmin kerättyä.

 

 

Illalla lähdettyäni vesille mietin tätä "teenkö nyt oikein" syndroomaani. Samantyyliset ajatukset iskivät kun meloin kohti Laasonpohjaa tempoilevassa sivutuulessa. Melonkohan tässä nyt oikein? Kuuluisikohan tässä nyt meloa lähempänä rantaa vai kauempana? Onkohan ihan ok että laitoin pumpun tuonne takakannelle? Vai pitäisikö olla etukannella?

 

 

Olisi mielenkiintoista päästä salakuuntelemaan muiden ajatuksia edes hetkeksi. Epäröinnistä kun näkyy pintaan vain pieni häivähdys. Haluaisin tietää, ovatko toiset oikeasti niin varmoja tekemisistään kuin miltä näyttävät. Vai parempia teeskentelemään. Itsekin tiedän hyvin, ettei saaren takaa hyökkää mitään melontatarkastajaa, joka tulisi moittimaan melaotettani tai varusteiden sijoittelua päiväluukussa. Hyväksyttävään lopputulokseen voi päästä monella tavalla. 

Seikkailupuhelimeni on alkanut vuotaa ja nämä kuvat
on otettu sinertävän pussin läpi. Näillä vesillä seikkailin
kaakkurien´/merimetsojen perässä Laasonpohjassa

Ehkä ihminen kaipaa jotain itseään viisaampaa, sapluunan tekijää, päätösten siunaajaa. Olisi mukavaa, jos tarvittaessa voisi kuunnella korvanapista ohjeita: Älä mene niin lähelle kiviä, aallot heittää sut niiden päälle. Tästä kohdasta on hyvä mennä virtaan, anna mennä vaan. Ei ole liian kova tuuli, kyllä voit mennä melomaan. Vaan ei ole sellaista korvanappia, on vain oma harkintakyky ja mielikuvitus, jotka yhdessä tuottavat ratkaisuja tilanteisiin, jotka ovat aina hieman erilaisia.

Mielenkiintoisen näköistä asiaa - kuin vihreää, kuplivaa limaoksennusta.

Kun ikää tulee, se pieni epäröivä ääni päässä hiljenee vähitellen. Yhä useammassa tilanteessa huomaa, ettei piittaa vähääkään, mitä mieltä muuta omista ratkaisuista ovat, vaan luottaa epäröimättä omaan harkintaan. Ehkä se ääni lakkaa jossain vaiheessa levittämässä melonta-aiheistakin epävarmuutta. Ehkä se alkaa jossain vaiheessa kuiskia, että nyt menee juuri siten kuin pitääkin, nyt teet täsmälleen oikein, tämä on hyvä ratkaisu. 

 

Myrkkykeiso tunkee syliin. En ota. Häyhdön väylällä tätä
kasvaa tosi runsaana. Kiero kasvi.

 

Kotilaiturissa



Superkuun alla

Sillanpää kirjoittaa Ihmisiä suviyössä -kirjassaan seuraavasti: "Niin moni vaeltelee Pohjolan kesäyössä, varsinkin pyhän seuduissa. Syyt ovat erittäin vaihtelevaisia, mutta ulkonainen edellytys on sama kaikilla, sama tänään kuin edesmenneinä aikoina: yön valoisuus."

 

Valo ja tyyntyvä kesäilta houkutteli minutkin taas vesille juhannusviikonlopun sunnuntaina. Juhannus oli vietetty perheen kanssa, lasten kanssa vähän käväisty kajakissakin, mutta kunnolla en ollut ennättänyt melomaan. Juhannuksen vietto jatkui vielä Messilässä monessa seurueessa, samoin Enonsaaressa oli iso seurue oikein äänentoiston kanssa kesäillasta nauttimassa.

 

Enonsaaren rantahuvilan ikkunat oli muovitettu

 Lähtöni viivästyi melkein puolella tunnilla, koska jätin erehdyksessä kontin avaimet kotiin. Pienen harmikertoimen kanssa noudin ne ja sain kajakin laiturille. Päätin lähteä kiertämään Isosaarta, ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Pääsin vesille vasta yhdeksän aikaan, mutta eipä se valo juhannuksena kovin pian lopu, vielä kun oli luvassa täysikuu myöhemmin illalla.

Merikortti on hyvä matkaseuralainen. Vaikka reitti on tuttu,
merikortista voi tarkkailla esim. veneväylien sijaintia ja
suunnítella turvallisia reittilinjauksia. Myös rakennusten
sijainnin rantaviivalla voi siitä tarkistaa.

Matkaseurana myös riittävästi juotavaa ja - hetkinen - saippuakuplia?

Linnut ovat jo rantametsissä varsin hiljaa. Enonsaaresta leijaili ihana havumetsän tuoksu, mutta yksinäistä pajulintua lukuun ottamatta oli hiljaista. Jos sulki korvansa juhlijoiden musiikilta.. Moottoriveneitä liikkui vielä useita siellä täällä, Päijänteeltä päin puksutti pari laivuriakin kohti Lahtea. Illan viistossa valossa ei tehnyt mieli viettää liikaa aikaa veneiden reiteillä. Ainakin yksi pikavene liikkui kovin epävarmasti - minut nähdessään otti ensin suunnan minua kohti, väistäessäni muutti jälleen suuntaansa ja ohitti etupuolelta  - ehkä vähän kiusallisen läheltäkin. Mahtoiko se vauhdin kiihdyttäminenkään ihan välttämätöntä olla. 

 

Tätä saattaisi olla vähän raskaampaa meloa

 Isosaari on kiehtova paikka - paitsi että se on kaunis ja omaleimainen asuin- ja mökkeilypaikka monelle, siellä on myös asuttu niin kivi-, pronssi- kuin rautakaudellakin. Kulttuuriympäristön karttaselain- palvelusta voi tutkailla melontakohteiden muinaisjäännöksiä. Isosaaren pohjoispuolella olevassa pienessä Vuohisaaressa on esimerkiksi pronssikautinen asuinpaikka. Kulttuuriympäristön karttaselain on hieman vaikea käyttää, mutta kun alun karttaa zoomaa riittävän lähelle, alkaa kohdetäppien taustalla oleva kartta paikannimineen erottua. Kohteita klikkaamalla pääsee tutkimaan, mitä ne tarkemmin ottaen ovat.

Isosaaren sillan takaa aukeaa ruovikkoinen väylä, jossa
voi ihailla rytikerttusen sirkutusta ja kuunnella
korentojen rasahduksia ruokojen seassa

Isosaareen johtava silta siintää edessä. Tyynessä vedessä molskivat
isot ja pienemmät kalat. Miksiköhän kalat
tulevat pintaan mulimaan - kalatiirat vaanivat niitä väsymättä.

Isosaaren sillalta Vähäselälle johtava ruovikkoon avattu väylä on yksi lempipaikkojani Vesijärvellä. Ruovikko on paikoin lähes kolmimetristä, väylällä meloja on piilossa ja suojassa kaikelta. Ruovikko on myös lintujen ja hyönteisten suosiossa - iltahämärissäkin korennot suhahtelivat kajakin kannen yli ja saivat ruo'ot kahahtelemaan.

Pysähdyin Vähäselälle puhaltelemaan saippuakuplia. Kuplat jäävät tyynen veden päälle pomppimaan, kunnes rauhoittuvat. Osa puhkeaa jättäen vain väreilyä jälkeensä, osa ikään kuin vajoaa veteen jääden puolipalloksi kuvastamaan taivaan värejä, sitten sortuu veteen. Vaikka Samsungin seikkailupuhelimeni onkin palvellut uskollisesti ja selvisi jopa viime viikkoisesta vedellä täyttymisestä käyttökuntoon, sillä on turha yrittää tavoittaa pieniä yksityiskohtia. Olisin halunnut tallentaa (muuallekin kuin muistiin) sen kuplan, joka lipui läheltä kajakkini kylkeä heijastaen minut ja tekstin "Romany Surf" :)

 

Vähäselkä on Vesijärven matala, suojaisa lahti. Ehkä nämä
saippuakuplat olivat vähän liian hippiä, mutta kauniita.

Tähän pitää kuvitella kaikki hienous itse.
 

 Vuohisaaren kärkeen ehdittyäni kello oli jo melkein yksitoista. Veneitä ei enää näkynyt, ei juuri ihmisiäkään rannoilla. Joku hoiteli nuotiota rantakalliolla pyyhe lanteillaan, joku matkavene pyöri vielä päämäärättömästi Enonsaaren edustalla.

En oikein osannut hahmottaa, mistä päin kuuta kannattaisi odottaa nousevaksi. Kuun oli määrä olla täysi, lisäksi toivoin näkeväni ns. superkuu -ilmiön, joka johtuu kai kuun paistamisesta matalalla viistosti läpi ilmakehän, jolloin se näyttää suuremmalta kuin muulloin. Kun meloin pois Isosaaren katveesta, näin yhtäkkiä kuun Karjusaaren yllä. En yleensä höpise itsekseni meloessani, mutta nyt karkasi suusta ihmetyksen sanoja. Kuu oli todella suuri, kuin kermankeltainen appelsiini. Se nousi puiden latvoja hipoen, raskaana ja hitaana. Ehtiessään Lahden ylle se näytti pyyhkäisevän mennessään vesitornin ja Mustankallionmäen kerrostalot.

Superkuu hilautui Enonsaaren ylle, mutta jäi saaren korkeamman kohdan peittoon ohittaessani saarta sen länsipuolelta. Sitten se ilmestyi taas esiin, kuin laskuun valmistautuva mäkihyppääjä Enonsaaren koveraa profiilia vasten. Enonsaaren pitkä niemeke sinkosi kuun taas ilmaan, Korpikankareen pehmeään kuusikkoon se jälleen upposi lähestyessäni kotisatamaa. Täydellinen kesäyö. Kuten Sillanpää sen muotoilee: "Oikeata yötähän ei pohjolassa vielä tähän aikaan olekaan. Tuskin on illan orvokintumma pianissimo vaiennut syvätuntuiseksi tauoksi, kun jo aamun ensi viulu herää korkeaan kirkkaaseen säveleen."

Kuu hivuttautuu esiin Enonsaaren takaa

Oma laji

Kesäyö antaa takaisin kaiken sen valon, jonka talvipäivät ovat vieneet. Keskikesän myöhäisilta luo perheenäidillekin kiireettömän aikaikkunan melontaan. Iltasadun jälkeen on vielä hyvin aikaa lähteä järvelle.

 

 

Joka kerta melomassa ollessani päässä ainakin vilahtaa tietty ajatus. Miten ihmeessä minä olen täällä? Kannan kajakin kontista laiturille, puen liivit ja aukkopeitteen, kasaan melan ja lähden vesille. Vaikka olen liikunnallinen kuin säkillinen kiuaskiviä. On edelleen outoa, että on olemassa tällainen liikunnallinen laji, jossa olen ihan normaali. En mitenkään erityisen lahjakas, mutta ookoo. Siellä sitä vaan melon järvenselällä ja koko vesistö on pelikenttääni. No, lähivedet ainakin.



 

Ulpukat kukkivat. Häyhdön siltarummulle oli tullut
kolme silkkiuikkuparia lauantai-iltaa viettämään

 En tainnut lapsena olla taitava missään lajissa. Olin usein se, joka kompastuu esteisiin aitajuoksussa, se, jolta pallo lentää pallonheitossa taaksepäin ja se, joka astuu pituushypyt yli. Kun lukuaineet tuntuivat koulussa tosi helpoilta, omista liikuntataidoista jäi ehkä liiankin negatiivinen käsitys. Vaikka olen sittemmin harrastanut monia lajeja, se olo on aina seurannut mukana. Että täällä tämä huono taas kompuroi takarivissä.

Lahti kylpee illan viistossa valossa

Uskon, että jokaiselle on olemassa liikuntamuoto, joka voi tuntua omalta. Joku tykkää käydä punttisalilla rimpuilemassa. Minulle luontevin ja imevin tapa liikkua on melonta. Varmastikaan se ei ole tehokkain liikuntamuoto. Pari tuntia spinningiä pari kertaa viikossa nostaisi kunnon ihan eri sfääreihin kuin veden päällä istuskelu. Silti vesillä vietetty aika on niin tiheänä kaikkesta ihanasta, ettei se tunnu ollenkaan liikunnalta. Vain eĺämykseltä, vaikka kuinka lihakset huutaisivat sivutuulessa leipää. Tämä on minun lajini. Sen harrastaminen on etuoikeus.

Valoa riittää. Eikä ole aamupäivä.

 On melkein mahdotonta olla yrittämättä käännyttää viattomia sivullisia oman lajinsa ihanuuteen. Olen itsekin raahannut monia ihmisiä kokeilemaan melontaa siinä vahvassa uskossa, etteivät he voi olla rakastumatta tähän lajiin. Mutta voivat. Joku ei tykkää kastua. Toinen ei löydä mukavaa asentoa ahtaassa kajakissa. Kolmas pitkästyy istuallaan. En voi käsittää heitä. Heissä on ehkä jotain vikaa. Samaan aikaan minulle kerrotaan kotona jatkuvaa legendaa golfin uskomattoman koukuttavasta ja moniulotteisesta maailmasta. Hohhoijaa. Miksi joku golfaa, kun voisi olla melomassa? 

 

Järvikaislan värit ovat huikeat.

 Pitäkööt golfinsa ja laskettelunsa. Lakkaan hetkeksi melomasta ja kuuntelen niemenkärjen takana sohahtelevia aaltoja. Ilta-aurinko on puhallellut taivaalle vaaleanpunaisia kermavaahtopilviä, joiden reunat hehkuvat tulisina. Kalalokki keikkuu aalloilla katsellen minua pää kallellaan. Otan tiukemman otteen melasta ja lähden puskemaan vastatuuleen.



Melonnan opettamisesta

Yhdeksän kurssilaista perhosia vatsassaan. Millaista se kajakkiin istuminen on, kaadunko, kastunko, jaksanko, osaanko, nolaanko itseni, jäänkö vauhdista, pystynkö, uskallanko?

Olin alkuviikosta pitämässä oman melontaseurani melonnan peruskurssia Messilässä. Peruskurssiin kuuluu 10 tuntia melonnan perusteiden opetusta Soutu- ja kanoottiliiton ohjeen mukaisesti. Kolme iltaa on huikean lyhyt aika, kun kerrottavaa, näytettävää ja kokeiltavaa olisi paljon. Kun vastassa vielä on yhdeksän kokemukseltaan, kiinnostuksen kohteiltaan, taipumuksiltaan ja uskallukseltaan erilaista kurssilaista, sinänsä helppoja tekniikoita ja asioita sisältävän peruskurssin opettamisessa riittää haasteita.

Melonta on teoriassa aika helppoa. Istut kajakissa ja melot eteenpäin. Tai taaksepäin, jos on pakko. Katselet maisemia ja välillä huilaat. Peruskurssilla on kuitenkin tärkeää opettaa kajakin kätevää käsittelyä ja miellyttävää, toimivaa melontatekniikkaa. Lajin viehätys alkaa syntyä vasta sitten, kun melojan olo kajakissa on kuin aluksen kapteenilla, ei kuin matkustajalla tai panttivangilla. Yksi tämän viikon kurssilaisista kommentoikin, että on se jännää, miten melonta näyttää niin helpolta, mutta siinä onkin niin paljon erilaisia opittavia asioita.

Toisen taitoihin puuttuminen on herkkä asia. Melontakurssille tulijat kuitenkin kai haluavat sitä, että heitä opetetaan. Ohjaajan on uskaltauduttava huomauttamaan rakentavasti istuma-asennon virheistä tai tehottomasta melan vedosta. On kuunneltava kurssilaisen kokemuksia, kysyttävä ja tehtävä huomioita. Silti tuntuu välillä mahdottomalta saada melontaa aloittelevaa kurssilaista tekemään siten kuin ohjaaja neuvoo. Kurssin jälkeen pohdimme tätä muiden ohjaajien kanssa.

Yksi syy siihen, etteivät ohjeet mene perille tai saa toivottua vaikutusta aikaan on varmasti se, ettei neuvottava ymmärrä annettua ohjetta tai vinkkiä. Joskus vasta kymmenes neuvoja osaa sanoa asian siten, että neuvottavan pään ylle syttyy se vanhanaikainen hehkulamppu. Jokaisella melojalla on hiukan omanlaisensa tapa mieltää meloessaan tekemänsä liikkeet. Vaikkapa vartalon kierto voi näyttää ulospäin samalta kahdella eri melojalla, mutta toinen kokee liikkeen syntyvän polvien koukistamisesta ja oikaisemisesta, toinen taas olkapään eteen tai taakse viemisestä. Myös tapa selittää tekniikkaa ja siihen liittyvää liikettä on siis erilainen. Yksi meloja ymmärtää selityksen, toiselle se jää aivan hämäräksi.

Peruskurssilla nämä polvi- ja olkapäätyypit käyvät sitten vuoron perään tuputtamassa ajatustaan kurssilaiselle, jonka mieleen sillä hetkellä mahtuu lähinnä se, että hän on edelleen kuiva ja kajakki kulkee pääsääntöisesti oikeaan suuntaan. Mielentila tai melontatekniikan omaksumisen vaihe eivät ole sopivia tämän tiedon omaksumiselle. Oppija tarvitsee aikaa päästäkseen sille tasolle, jossa vartalon kierron lisääminen omaan melontaan on mahdollista.

Järvellä monet häiriötekijätkin imevät oman osansa ohjaajien hyvää tarkoittavista neuvoista. Tuuli vie sanat, ohjausvaikeuksissa oleva kurssikaveri peittää kiemurtelullaan näkyvyyden, ohi kulkevien veneiden peräaallot keinuttavat juuri silloin, kun ohjaaja kertoo sivuttain melonnasta. Hyvään ohjaustaitoon kuuluu kyky asettua oppijan asemaan, huomata ja huomioida nämä häiriötekijät ja pyrkiä varmistamaan, etteivät ne estä viestin perille menoa.

 Itse ajattelen, että yksi tärkeimmistä oppimisen esteistä on se, ettei ohjaaja osaa keskittyä oppijan suoritukseen ja katsoa ajatuksen kanssa, mikä siinä mättää. Kysymällä oikeita kysymyksiä (esim. mikä paikka sinulla tulee kipeäksi, tuntuuko kajakki kiikkerältä, onko vaikea pysyä suunnassa) voi päästä melojan kokemien ongelmien alkulähteille ja ehdottamaan niihin täsmäratkaisuja. Jos melojan ajatuksissa on etualalla tunne, että kohta kaadutaan, ei jalkatyöskentelyvinkeistä ole suurtakaan iloa. Samoin jalkatukien väärän asennon takia kramppaavat pohkeet estävät aika tehokkaasti keskittymisen kauniiseen kaarivetoon.

Ehkä onnistuneen melontakurssin salaisuus ovat epäonnistuneet vetäjät. Siis ohjaajat, jotka ovat kokeneet suurimman osan niistä ongelmista, joita kurssilaiset tulevat kohtaamaan. Lisäksi on hyvä, ettei ohjaajia ole veistetty samasta puusta vaan että jokaiselle kurssilaiselle löytyy joku ohjaaja, jonka kieltä hän ymmärtää ja jonka neuvot hän kokee hyödyllisiksi. Ja että jokainen kokee, että hän saa osakseen huomiota ja kiinnostusta, että hänen oppimisensa on tärkeää ja arvokasta.

Avokanotismia

Kun olin pieni, meillä oli "aina" kanootteja. Isä toi niitä maahan ja myi. Istuin pienestä asti kanootin pohjalla, välillä katiskalla tai verkoilla nostettujen ahventen tai haukien seassa, joskus äidin irti nykäisemiä lumpeenkukkia haistellen. Vieressä nökötti velipoika. Isä ohjasi perässä, äidin selkä heijasi edessä melanvetojen tahdissa.

 

Meloin paljon lapsuuden kesinä. Meillä oli myös päältäistuttava keltainen muovikajakki, jolla leikittiin ja melottiin pieniä retkiäkin. Tai niitä täytyi olla joskus kaksikin, kun veljen kanssa yhdessä melottiin. Oli myös avokanoottikaksikoita. Nyt kun muistelen lapsuuden melontaretkiä, tuntuu kummalliselta, etten oikeastaan muista itse melomista ollenkaan. On kuin kanootti olisi liikkunut itsestään. En muista, väsyivätkö kädet, oliko vastatuuleen raskasta meloa tai oliko eteneminen tuskastuttavan hidasta.

 

 



Nykyisin, kun kajakki on luontevin kulkuväline vesillä, avokanoottiin tulee istuttua harmillisen harvoin. Töissä niitä on, mutta jotenkin niitä ei meinaa edes huomata, vaikka yli kömpisi. Kepeästi liukuvaan kajakkiin verrattuina avokanootit tuntuvat raskailta, hidasliikkeisiltä ja kömpelöiltä. Vesillä tuntuma voi kuitenkin olla ihan toinen. Liikkumatilaa on enemmän, asentoa voi vaihtaa vaivattomasti, avokanootista on helppo loikata rannalle tai laiturille, meno on huoletonta. Voi ottaa kyytiläisiä tai kuljettaa isojakin tavaroita.

Kun nousin taas avokanoottiin töiden puitteissa, jotain vanhasta avokanoottirakkaudestani tuli pintaan. Kajakkia venemäisemmällä avokanootilla melominen tuntuu kokonaan eri lajilta. Kosketus veteen on vähäisempi, toisaalta näkyvyys korkeammalla istuttaessa parempi ja melojan asennot monipuolisempia. Ainakin huvikseen avokanootilla kikkaillessa. Mökillä avokanootti olisi tosi hauska kulkupeli.

Silti kesäillan kutsuessa järvelle kiipeäisin jälleen empimättä vaikka kymmenen avokanootin yli ja istuisin kajakkiin. Se ei oikeastaan ole alus. Se on ylle puettava varuste, jonka avulla melojasta tulee kelluva ja veden pintaa viiltävä otus.

Opetusretkellä Kelventeellä

Toissapäivänä oli jälleen aika lähteä vuotuiselle melonnan opetusretkelle, joka kuuluu luonto-ohjaajaksi opiskelevien retkikalenteriin. Vaikka retki sattuu aina vuoden kiireisimpään aikaan, jolloin pitäisi olla tiiviisti tietokoneella opiskelijoiden opintokortteja nikkaroimassa, se tuntuu joka vuosi aina yhtä hienolta etuoikeudelta. Tai ehkä                                                        juuri tämän ajankohdan vuoksi :)

Tällä kertaa lähdimme liikkeelle Padasjoelta Mainiemen satamasta, josta vuokrasimme pari kajakkia omiemme lisäksi. Mukana oli kolme vähän melonutta ja kuusi melontaohjaajakoulutuksessa olevaa opiskelijaa. Mitäpä se tarkoittaa retken apuvetäjän (minä) kannalta? Leppoisaa melontaa, sitäpä se.

Lautasta käsin on hyvä kuunnella melontaohjaajakokelaan
tekniikkaopetusta

Monenlaista vempelettä on matkassa. Päällimmäisenä oma
ihanainen melani

Melontaretken järjestäminen on aika työlästä. Jo pelkkä kaluston haaliminen kasaan on vaikeaa isolle ryhmälle. Tälläkin kertaa kajakkeja haalittiin kasaan kolmelta paikkakunnalta. Onneksi järjestelyitä ei tarvitse tehdä yksin, vaan suuren osan tekee pääopas Jonne. Osa lähtijöistä tarvitsee lisäksi lainaan koululta retkeilyvälineitä. Ja omatkin (runsaat) varusteet on pakattava. Yhden yön retkelle ei tule kovin paljon vähempää tavaraa matkaan kuin vaikkapa viikon retkellekään - leiriytymis- ja melontavarusteet ovat samat. Lähinnä ruoan ja juomaveden sekä vaihtovaatteiden määrä muuttuu retken pidentyessä. Päijänteellä ruokavedetkin voi kaapaista rannasta - hieno asia retkimelojalle.

Näin kesän ensimmäiselle melontaretkelle oli kyllä tuskaisaa pakata. Oli vielä helluntai ja vain pikkukaupat olivat auki, joten kovin ihmeellisiä evästarvikkeita ei viitsinyt etsiä. Pakkasinkin mukaan ns. vuosikertaeväitä, esim. pussipastoja vuodelta keppi ja kivi sekä joskus muinoin minigrip -pussiin valmiiksi annostelemiani puuroaineksia. Ei ollut ihan vastajauhetun viljan maku pinnassa niissä, mutta nälkä toki lähti. Ja toisaalta, joku opiskelijoistakin sai eväänsä leiripaikalle toimitettuna - vanhemmat toivat veneellä pitsaa :D.

"Kansieväiden" pitää kuitenkin olla viimeisen päälle

Suurjärvenä Päijänne on vähän arvaamaton melottava keliensä puolesta. Tällä kertaa aallokko ja mainingit loistivat poissaolollaan, mutta paikoin erämaisen näköiset kalliot ja upeat rantahietikot hellivät meitä. Kivikkoiset rannat tuovat paikoitellen pientä jännitystä varsinkin kuitukajakilla melovalle. Tällä retkellä en sentään jäänyt keula kivellä kellumaan, pelastajaa odottelemaan. Sopivalla säällä Kelvenne on upea melontakohde, inhimillisen kokoinen, toukokuun arkipäivinä hyvin rauhallinen, upeita tauko- ja leiripaikkojakin tarjoava. Sallittuja telttailualueita on tosin tällä hetkellä vain kolme, Hinttolanhiekka, Isohieta ja Nimetön. Hyvä esite Päijänteen kansallispuistosta löytyy tästä. Kun uusi hoito- ja käyttösuunnitelma saadaan voimaan, telttailupaikkoja on ilmeisesti lisää luvassa. Melojan kannalta se on hyvä asia - aina ei ole helppoa päästä jatkamaan sallitulle leiripaikalle asti esim. kovassa sivuaallokossa.

Rantakallion päällä pilkisti jonkinlainen koiraveistos

Kun on retkellä aloittelijoiden kanssa, tällainen sunnuntaimelojakin pysyy vauhdissa ihmeemmin pyristelemättä. On mukavaa rupatella kaikessa rauhassa ja ehtiä ihailla maisemiakin. Toista se on sitten vuoden päästä, kun nämä nyt melontaa aloittelevat ovat ehtineet oppia tekniikan ja jättävät minut kevyesti hännille. Mutta sitten on taas uusia aloittelijoita retkelle vietäviksi.

Lietsaaren tulipaikan hiekkasärkkä on tyynellä säällä suloinen paikka

Kannella maatessa voi kuvata vaikka taivasta

Lietsaaren itäinen kärki

Päijänteen vesi on niin kirkasta, että vedenalainen luontokin
on melojan nähtävissä

Matka mantereelta Kelventeelle oli sen verran leppoisa, että iltasella leiriytymisen jälkeen teki vielä mieli lähteä tyyneen, aurinkoiseen iltaan nautiskelemaan. Sovimme opiskelijoiden kanssa, että lähdemme löysälle lenkille kohti Kelventeen pohjoispäätä. Melontaohjaajiksi tähtäävillä on kuitenkin jatkuvasti ne 500 kilometriä mielessä, joten hyvää matkavauhtia siinäkin tuli pidettyä yllä. Joutsenia, rantasipejä, härkälintuja, peippoja, lehtiviä tervaleppiä, auringon viistoa valoa. Opiskelijat palasivat leiriin iltatouhuihin, minä karkasin vielä hetkeksi rantoja katselemaan. Kohtasin naukuvan variksen, kuulin kaulushaikaran huudon Hinttolan suunnasta ja katselin kiviä. Mietin ne kasannutta jääkautta ja sitä, kauanko saavat olla paikoillaan ennen kuin jäämassat ne taas jonnekin hierovat. Vai ehtivätkö aallot ne sitä ennen hienontaa.

Merikortti. Ihanin nimipäivälahja, jonka olen koskaan itselleni
ostanut. Kompassi, paras itselleni ostamani joululahja.

Nimettömän lahukan vettä ilta-auringossa

Couscous ja tonnikala. Njam njam, mutta
ympäristö antaa paljon anteeksi

Iltalenkiltä palaamassa. Aurinkoinen niemeke oli miellyttävä leiripaikka



Retkellä ei ole minnekään kiire. Voi istuskella nuotiolla ja ihan pelkästään nököttää. Kuulin ensimmäistä kertaa ruokopillillä soitetun Smoke On The Waterin. Siitä ei viihde juuri parane. Kun hämärä laskeutui, teki kuitenkin jo mieli vetäytyä oman teltan suojiin. Kelventeellä oli todella hiljaista. Sen huomasi esimerkiksi siitä, että kun olin lakannut kahistelemasta makuupussiani, kuului äänekästä surinaa. Kimalaiset ne siinä vain pörräsivät mustikankukissa, joiden keskelle olin leiriytynyt. Kaukana kukkui käki, ja härkälintupari suoritti pakollisia, ei kovin sulosointuisia kuvioitaan lahdella. Puutkin olivat hiljaa. Ja pian minäkin.

Toteemieläimeni

Oliko se niin, että jonkin Pohjois-Amerikan intiaaniheimon nuorukaisten piti tietyn ikäisenä vetäytyä vuorille yksinäisyyteen, kenties sieniä nauttimaan ja odottelemaan, että heille ilmestyisi unessa heidän oma voimaeläimensä. Uskoisin saaneeni varmuuden siitä, mikä minun toteemieläimeni on. Se näkyy yläkuvassa telttani pinnassa (sisäpuolella, toki). He ilmestyivät minulle oikein joukolla heti aamun koitteessa. Osa oli kiivennyt telttakankaan pinnalle, yksi oli nähnyt kovasti vaivaa limoittaakseen teltan liepeen alle jääneen villasukkani, yksi löytyi fleece-takkini taskusta aamupalaa syödessäni. Yksi retkeläisistä, erätoverin alla yöpynyt, heräsi hämähäkkien valtakunnasta. Eräs retkeläinen taas veti puoleensa ampiaisia hunajapurkin lailla.

 

 

Paluumatkalla oli hauskaa leikkiä ihan oikeaa melontaohjaajaa. Kilometrien metsästäjät lähtivät Jonnen mukana melomaan Asikkalan kirkolle, minä vein vähemmän meloneet takaisin Mainiemeen ja autoille. Koska sää oli edelleen lähes tyyni, meloimme lähes suorinta tietä Lietsaaren ja Vähä-Haukkasalon kautta useita veneväyliä ja selkiä ylittäen. Kuin rasvatut salamat. Ainakin aurinkorasvatut. Vaikkei ehkä salamat. On mukavaa joutua välillä vähän vastuullisempaan rooliin, esimerkiksi suunnistamaan vesillä. Yllättävän usein opettajan työssä pitää antaa vetovastuu toisille, joko opiskelijoille, jotta he saisivat harjoitella ohjaamista, tai sitten johto ojennetaan itseä pätevämmälle ammattilaiselle. Tässä laiskistuu ihanasti :)