Aallon tie

Päijänne on merimäinen järvi. Työpaikkani sijaitsee Asikkalanselän rannalla, joten Päijänne on minulle tärkein "työmelonnan" kohde. Suurten selkien ja kuluvan kevään arvaamattomien säiden yhdistelmä tekee Päijänteestä myös hyvän seikkailuympäristön. Ei kenties parasta melonnan alkeiden opetusympäristöä, mutta hyvin kouluttavan ympäristön ehdottomasti.

Siitepölylautta Lehmonkärjen rannassa.

Luonto-ohjaajaksi opiskelevien opintoihin kuuluu keväinen, yhden yöpymisen melontaretki Päijänteen kansallispuistoon kuuluvalle Kelventeen harjusaarelle. Toukokuun helteet ja tyynet säät olivat nostaneet odotukset korkealle. Paljon oli puhuttu ihanista auringonlaskuista ja palamisen vaaroista, laguuneista ja hiekkarannoista. Retken lähestyessä sääennusteet alkoivat kuitenkin näyttää varsin muuta kuin pläkää. Suurilla selillä 5-7 m/s tuuli ei ole ihan aloittelijoiden keli.

Päätimme kuitenkin toteuttaa retken. Itse olen yleensä aina se nössöin osapuoli, joka jännittää osallistujien puolesta ja yrittää hössöttää ja suojella. Riskien arvioimisen jälkeen totesimme silti, että turvaveneen, yhden melontakouluttajan ja kolmen opaskokelaan johdolla alkuperäinen suunnitelma oli ihan ok. Silti taisin käydä tarkistamassa tuuliennusteet windgurusta pariin kertaan edellisen yön aikana.

Aallokkoa Kelventeen Kirkkosalmen beachilla

Minun on aina yhtä vaikeaa ymmärtää aloittelevien melojien rohkeutta. Hyvin vähäisellä melontakokemuksella tämäkin ryhmä suunnisti kohti aallokkoa Lehmonkärjen rannan suojista. Itse olen ollut aloittelijana varmasti se pelokkain nössö, joka ei hetkeäkään ole uskonut selviävänsä yhdestäkään aallosta pystyssä. On tarvittu tosi monta vuotta ja tosi monta sataa melontakilometriä, että turha pelko on väistynyt. Siksi onkin niin hienoa olla ohjaamassa toisia heidän melontauransa alkukilometreillä. Jos pelko ja jännitys saadaan hyvällä ohjauksella, sopivilla haasteilla ja neuvoilla väistymään nopeammin, taitojen kehitys nopeutuu valtavasti.

Aloittelevat melojat pärjäsivät ensimmäisenä päivänä mainiosti. Kaksikko viipotti siksakkia ja välillä jonkun yksikön meloja näytti saaneen kohtauksen, kun pienestä ohjausliikkeestä tulikin kymmenien metrien mittainen kaarros. Silti melottiin 17 kilometriä ilman yhtään reskutusta, aallokosta huolimatta. Lämmin sää teki matkanteosta miellyttävää.

Kun Kelventeen retki toistuu vuosittain samoihin aikoihin suunnilleen samanlaisella kaavalla, on se aina loistava tilaisuus pohtia omien taitojen kehittymistä. Tänä vuonna nautin olostani aallokossa ihan älyttömästi. Muistin jotkut aikaisemmat retket, jolloin pienempikin aallokko oli vienyt kaiken huomioni eikä esim. ryhmän seuraamiseen tai toisten ohjaamiseen ollut jäänyt juurikaan voimavaroja. On ihanaa, kun pystyy kohtuullisen kätevästi sukkuloimaan ryhmässä, melomaan rennosti ja pitämään langat lapasessa. Ja on hienoa, kun aiemmin pelottavista keleistä tulee hauskoja, herkullisia.

Ohjaaja vesillä odottelemassa viimeisiä tauolta. Mä niin valvon teitä.

Ilta Nimettömänlahden laguunilla oli vielä lämmin ja tyynehkö. Illansuussa retken päävetäjät, kaksi omaa opiskelijaani pitivät laguunilla eskimokäännösnäytöksen. Oli pakko mennä sekaan pätemään ja kokeilemaan ensimmäistä kertaa avovesieskimoa tällä omalla retkikajakillani. Olen ylpeä itsestäni. En niinkään sen helpon eskimon vuoksi, vaan empimisen hetken lyhyyden takia. Kun istuu siinä kajakissa kaulasta vuotava kuivapuku päällä, uimalasit silmillä, klipsi nenässä, mela lähtöasennossa, oppilaat rannalla vahtaamassa, ei siinä mitään takeita ole onnistumisesta. Mutta jos ei pelkää noloutta, ei tarvitse pelätä muutakaan. Veden alla olo on harjoiteltu sen sata kertaa, liike on tuttu, turvallisuudesta huolehdittu. Pieni kallistus, suuri seikkailu.

Kaksi turvamiestä valmiudessa, keskellä joku täti tekee eskimoa.
 Kuva: Jonne Salonen

Kun varjotkin ovat jo kävelleet pois, ainoa jälki retkestä on mielessä. Tai blogissa 

Luomupuuroa ja kuivattuja mansikoita aamusateessa teltan edustalla

Toinen aamu oli ihan eri maailmasta kuin edellinen. Sadetta. Noin viisi astetta lämmintä. Tuuli ei onneksi ollut ihan ennustettua 7 m/s, mutta kovaa aallokkoa nostattava pohjoistuuli kuitenkin. Herään aina teltassa aikaisin, joten pakkaamiseen oli aikaa tunteja. Olisi ollut hauskaa nähdä heräilevien retkeläisten ajatuksiin heidän ryhtyessään valmistautumaan päivän haasteisiin. On ehkä hyvä, etteivät he kaikkia haasteita edes tiedosta, jääpä päähän enemmän tilaa omaan melontaan keskittymiseen.

Oma kuivapuku oli erittäin jees. Muut ylimääräiset varavarusteeni jaoin oppilaiden päälle, kahdet hanskat, yhdet rannekkeet, anorakki, kuoritakki, sadetakki.. Etukäteen oli ilmeisesti ollut vaikea hahmottaa, miten kylmää ja märkää melonta voi oikeasti olla, toukokuun lopullakin.

Onnellinen aallokkomeloja. Kuva: Juho Kokkonen

Takatuulta, sivuaallokkoa, mylläävää ristiaallokkoa, puuskia, kovaa sadetta, tihkusadetta, jäätävää viimaa. Oikeissa varusteissa hauskaa ja juuri sopivasti hiukan jännittävää. Huonosti pukeutuneen aloittelijaryhmän kanssa ihan totista työtä, herpaantumatonta ryhmän lukemista ja tilanteisiin puuttumista. Silti myös hervottomia väsynauruja kelluntatauoilla, kiertävää karkkipussia, kaksi uimaan karkaavaa hirveä suojan tarjoavasta saaresta, onnistumista, jaksamista, selviytymistä. Väkevää elämää.

Riitettä kannella

 

Kelloradion epävireinen räime kuudelta. Epätodellisen pimeä aamu. Herääminen kaukaa jostakin. Lumisade katulampun valossa. Talo täynnä lasten väreileviä unia. Induktiolieden piip. Termospullon korkki piilossa kuivauskaapissa. Kattilassa keittoa liikuttava kauha. Eväät pöydällä muovikassissa.

 

Liian monta pipoa, kaksi paria neopreenihanskoja, melontaliivit, aukkopeite, mela kahdessa osassa, vaihtovaatteita kuivapusseissa, juomapullo, pumppu, kuivapuku, fleece. Suuri kassi. Silkkiä ja villaa päällä. Fleeceä. Rumat housut. Otsalamppu, kompassi, merikortti, vielä yksi pipo. Kaulapussi kännykälle.

 

Pimeässä raapattu tuulilasi. Uninen mies toisessa autossa. Lumisade. Jäätyneet lätäköt Messilän rantatiellä. Taskujen taputtelua. Laukun penkomista. Kontin avaimet hukassa. Kolmannen auton valot. Toinen meloja ja avaimet. Kylmät kajakit routaisella kamaralla. Liinat paikoillaan otsalampun valossa. Heikko kajastus horisontissa. Lumiset tiet ja radion murina.

 

 



Autio Pulkkilanharju. Pimeät kesämökit. Aallot rantakivillä. Pysäköintialueen kioski ja kesäkalusteiden läjä. Hyytävä tuuli. Pipo syvemmällä päässä. Tavarat kylmästä jäykkien lastiluukkujen alla. Solumuovipatjat kajakin pohjalla. Ilmaa kuivapuvussa. Kajakit rannalla ja laiturilla. Liivien remmit tiukalla. Kompassi kaulalla, merikortti kansiköysissä. Reittisuunnitelma. Kello yhdeksän. Vedessä. Mela ui loitommas. Paljain käsin tuki pohjasta. Tunnottomat sormet.

Karinsalmen silta. Näkymä Selkäsaarille. Pohjoisessa sadepilviä. Tiukka vastainen, nouseva aallokko. Kajakin terävä keula ja syliin pyyhkivät pärskeet. Tuulen ulina kajakin perässä. Vierellä melojensa kanssa painivat kaverit. Edessä siintävä ruovikko. Pisaroiden alle peittyneet saarten nimet. Kompassin hiertävä kulma. Silmille valuva pipo.

Tuulensuoja saaren kupeessa. Suunta sivuaallokossa kohti Haapasaarta. Joka seitsemäs aalto. Vyötäröä myöten uppoavat kaverit. Kasvoille roiskuva kylmä vesi. Tuki aallon harjan takaa. Oikea käsi jäässä. Tai puutunut. Sortava tuuli. Lähestyvä rantakivikko. Suoja. Esiin tuleva aurinko. Pehmeästi poimuileva vesi. Iso kivenlohkare rantavedessä. Kelluntatauko. Värikkäät pisteet saaren edustalla. Melojen liike. Yöretkeläiset. Kamera kannella. Auringon siunaus. Puheensorinaa. Reittisuunnitelman muutos. Suojaa kohti.

Roolien jako. Melontapaikat ryhmässä. Keulassa vasemmalla. Evä alhaalla. Surffiin pyrkivä kajakki. Jarrutuksia. Kevyitä alatukia. Ryhmä takana. Arvaamaton ristiaallokko. Käkisalmen silta. Salmeen suuntaava kahdeksikko. Sillalla hidastelevat autot. Rannan suuret kivet. Ihana tyyntyminen. Taukopaikan pohdinta. Suunta mökkiä kohti. Lämpenevät kädet. Pienet saaret, keltaisen ja hopean himertävä ruovikko. Mökkiä etsivä kärkimeloja. Jutustelua. Tuuli ja aallokko. Hiljaiset rannat.

Ruovikon suoja. Laiturin teräsrenkaat. Rantakallio. Myötäävät ponttoonit. Valaistu männikkö. Tuulensuoja kuistilla. Eväspussi. Juustokeitto termoksesta. Lakritsitee kahdessa mukissa. Fleece kuivapuvun päällä. Kimallus. Yhteiset herkut. Nurmikon lipsuva pehmeys.

Kohmeinen melontaliivi. Jää merikortin suojapussilla. Kuivat neopreenihanskat. Kenkkuileva solumuovi. Vastaanhangoitteleva, jäätynyt aukkopeite. Vihdoin kellumassa keula kohti aaltoja. Osa sormista heti jäässä. Jalat lämpimästi kajakin sisällä. Raskas vääntö vastatuuleen kohti harjun suojaa. Seuran toiminnan suunnittelua. Taas Käkisalmen silta. Kylmimmät sormet suuhun lämpenemään. Kajakin kannella ohut jää. Kapeneva melaote, sormet kaukana vedestä. Kaksi sinitakkista hahmoa niemekkeellä. Juttuhetki tuulessa.

Marraskuun matala aurinko. Tyyni harjun kainalo. Kevyt puhe. Sujuva liuku vedessä. Häikäisy. Venetalas. Viherkattoinen saunamökki. Rantatöyräs. Kuulas vesi.

Ulkomaan retken kokemukset. Luonto-oppaan ammatti. Melonnan fyysisyys. Meriturvan koulutus. Päijänne. Marraskuu. Hallivuorot. Tuhannen kilometrin meloja.

Karinsalmen laituri. Maihin vedetty keula. Askel veteen. Jäätyneet kansiköydet. kovettuneet kansiluukut, jämähtäneet kansivalot. Avatun kuivapuvun alta karkaava lämpö. Viima sillan alta. Kurainen auto, takaluukku täynnä varusteita. Liukkaat kajakit katolle. Ensimmäiset lähtijät. Viimeinen retki. Talvi harjun takana. Päivä kääntymässä loppuun. Kesään vahva kiinnitys.

Avokanotismia

Kun olin pieni, meillä oli "aina" kanootteja. Isä toi niitä maahan ja myi. Istuin pienestä asti kanootin pohjalla, välillä katiskalla tai verkoilla nostettujen ahventen tai haukien seassa, joskus äidin irti nykäisemiä lumpeenkukkia haistellen. Vieressä nökötti velipoika. Isä ohjasi perässä, äidin selkä heijasi edessä melanvetojen tahdissa.

 

Meloin paljon lapsuuden kesinä. Meillä oli myös päältäistuttava keltainen muovikajakki, jolla leikittiin ja melottiin pieniä retkiäkin. Tai niitä täytyi olla joskus kaksikin, kun veljen kanssa yhdessä melottiin. Oli myös avokanoottikaksikoita. Nyt kun muistelen lapsuuden melontaretkiä, tuntuu kummalliselta, etten oikeastaan muista itse melomista ollenkaan. On kuin kanootti olisi liikkunut itsestään. En muista, väsyivätkö kädet, oliko vastatuuleen raskasta meloa tai oliko eteneminen tuskastuttavan hidasta.

 

 



Nykyisin, kun kajakki on luontevin kulkuväline vesillä, avokanoottiin tulee istuttua harmillisen harvoin. Töissä niitä on, mutta jotenkin niitä ei meinaa edes huomata, vaikka yli kömpisi. Kepeästi liukuvaan kajakkiin verrattuina avokanootit tuntuvat raskailta, hidasliikkeisiltä ja kömpelöiltä. Vesillä tuntuma voi kuitenkin olla ihan toinen. Liikkumatilaa on enemmän, asentoa voi vaihtaa vaivattomasti, avokanootista on helppo loikata rannalle tai laiturille, meno on huoletonta. Voi ottaa kyytiläisiä tai kuljettaa isojakin tavaroita.

Kun nousin taas avokanoottiin töiden puitteissa, jotain vanhasta avokanoottirakkaudestani tuli pintaan. Kajakkia venemäisemmällä avokanootilla melominen tuntuu kokonaan eri lajilta. Kosketus veteen on vähäisempi, toisaalta näkyvyys korkeammalla istuttaessa parempi ja melojan asennot monipuolisempia. Ainakin huvikseen avokanootilla kikkaillessa. Mökillä avokanootti olisi tosi hauska kulkupeli.

Silti kesäillan kutsuessa järvelle kiipeäisin jälleen empimättä vaikka kymmenen avokanootin yli ja istuisin kajakkiin. Se ei oikeastaan ole alus. Se on ylle puettava varuste, jonka avulla melojasta tulee kelluva ja veden pintaa viiltävä otus.

Opetusretkellä Kelventeellä

Toissapäivänä oli jälleen aika lähteä vuotuiselle melonnan opetusretkelle, joka kuuluu luonto-ohjaajaksi opiskelevien retkikalenteriin. Vaikka retki sattuu aina vuoden kiireisimpään aikaan, jolloin pitäisi olla tiiviisti tietokoneella opiskelijoiden opintokortteja nikkaroimassa, se tuntuu joka vuosi aina yhtä hienolta etuoikeudelta. Tai ehkä                                                        juuri tämän ajankohdan vuoksi :)

Tällä kertaa lähdimme liikkeelle Padasjoelta Mainiemen satamasta, josta vuokrasimme pari kajakkia omiemme lisäksi. Mukana oli kolme vähän melonutta ja kuusi melontaohjaajakoulutuksessa olevaa opiskelijaa. Mitäpä se tarkoittaa retken apuvetäjän (minä) kannalta? Leppoisaa melontaa, sitäpä se.

Lautasta käsin on hyvä kuunnella melontaohjaajakokelaan
tekniikkaopetusta

Monenlaista vempelettä on matkassa. Päällimmäisenä oma
ihanainen melani

Melontaretken järjestäminen on aika työlästä. Jo pelkkä kaluston haaliminen kasaan on vaikeaa isolle ryhmälle. Tälläkin kertaa kajakkeja haalittiin kasaan kolmelta paikkakunnalta. Onneksi järjestelyitä ei tarvitse tehdä yksin, vaan suuren osan tekee pääopas Jonne. Osa lähtijöistä tarvitsee lisäksi lainaan koululta retkeilyvälineitä. Ja omatkin (runsaat) varusteet on pakattava. Yhden yön retkelle ei tule kovin paljon vähempää tavaraa matkaan kuin vaikkapa viikon retkellekään - leiriytymis- ja melontavarusteet ovat samat. Lähinnä ruoan ja juomaveden sekä vaihtovaatteiden määrä muuttuu retken pidentyessä. Päijänteellä ruokavedetkin voi kaapaista rannasta - hieno asia retkimelojalle.

Näin kesän ensimmäiselle melontaretkelle oli kyllä tuskaisaa pakata. Oli vielä helluntai ja vain pikkukaupat olivat auki, joten kovin ihmeellisiä evästarvikkeita ei viitsinyt etsiä. Pakkasinkin mukaan ns. vuosikertaeväitä, esim. pussipastoja vuodelta keppi ja kivi sekä joskus muinoin minigrip -pussiin valmiiksi annostelemiani puuroaineksia. Ei ollut ihan vastajauhetun viljan maku pinnassa niissä, mutta nälkä toki lähti. Ja toisaalta, joku opiskelijoistakin sai eväänsä leiripaikalle toimitettuna - vanhemmat toivat veneellä pitsaa :D.

"Kansieväiden" pitää kuitenkin olla viimeisen päälle

Suurjärvenä Päijänne on vähän arvaamaton melottava keliensä puolesta. Tällä kertaa aallokko ja mainingit loistivat poissaolollaan, mutta paikoin erämaisen näköiset kalliot ja upeat rantahietikot hellivät meitä. Kivikkoiset rannat tuovat paikoitellen pientä jännitystä varsinkin kuitukajakilla melovalle. Tällä retkellä en sentään jäänyt keula kivellä kellumaan, pelastajaa odottelemaan. Sopivalla säällä Kelvenne on upea melontakohde, inhimillisen kokoinen, toukokuun arkipäivinä hyvin rauhallinen, upeita tauko- ja leiripaikkojakin tarjoava. Sallittuja telttailualueita on tosin tällä hetkellä vain kolme, Hinttolanhiekka, Isohieta ja Nimetön. Hyvä esite Päijänteen kansallispuistosta löytyy tästä. Kun uusi hoito- ja käyttösuunnitelma saadaan voimaan, telttailupaikkoja on ilmeisesti lisää luvassa. Melojan kannalta se on hyvä asia - aina ei ole helppoa päästä jatkamaan sallitulle leiripaikalle asti esim. kovassa sivuaallokossa.

Rantakallion päällä pilkisti jonkinlainen koiraveistos

Kun on retkellä aloittelijoiden kanssa, tällainen sunnuntaimelojakin pysyy vauhdissa ihmeemmin pyristelemättä. On mukavaa rupatella kaikessa rauhassa ja ehtiä ihailla maisemiakin. Toista se on sitten vuoden päästä, kun nämä nyt melontaa aloittelevat ovat ehtineet oppia tekniikan ja jättävät minut kevyesti hännille. Mutta sitten on taas uusia aloittelijoita retkelle vietäviksi.

Lietsaaren tulipaikan hiekkasärkkä on tyynellä säällä suloinen paikka

Kannella maatessa voi kuvata vaikka taivasta

Lietsaaren itäinen kärki

Päijänteen vesi on niin kirkasta, että vedenalainen luontokin
on melojan nähtävissä

Matka mantereelta Kelventeelle oli sen verran leppoisa, että iltasella leiriytymisen jälkeen teki vielä mieli lähteä tyyneen, aurinkoiseen iltaan nautiskelemaan. Sovimme opiskelijoiden kanssa, että lähdemme löysälle lenkille kohti Kelventeen pohjoispäätä. Melontaohjaajiksi tähtäävillä on kuitenkin jatkuvasti ne 500 kilometriä mielessä, joten hyvää matkavauhtia siinäkin tuli pidettyä yllä. Joutsenia, rantasipejä, härkälintuja, peippoja, lehtiviä tervaleppiä, auringon viistoa valoa. Opiskelijat palasivat leiriin iltatouhuihin, minä karkasin vielä hetkeksi rantoja katselemaan. Kohtasin naukuvan variksen, kuulin kaulushaikaran huudon Hinttolan suunnasta ja katselin kiviä. Mietin ne kasannutta jääkautta ja sitä, kauanko saavat olla paikoillaan ennen kuin jäämassat ne taas jonnekin hierovat. Vai ehtivätkö aallot ne sitä ennen hienontaa.

Merikortti. Ihanin nimipäivälahja, jonka olen koskaan itselleni
ostanut. Kompassi, paras itselleni ostamani joululahja.

Nimettömän lahukan vettä ilta-auringossa

Couscous ja tonnikala. Njam njam, mutta
ympäristö antaa paljon anteeksi

Iltalenkiltä palaamassa. Aurinkoinen niemeke oli miellyttävä leiripaikka



Retkellä ei ole minnekään kiire. Voi istuskella nuotiolla ja ihan pelkästään nököttää. Kuulin ensimmäistä kertaa ruokopillillä soitetun Smoke On The Waterin. Siitä ei viihde juuri parane. Kun hämärä laskeutui, teki kuitenkin jo mieli vetäytyä oman teltan suojiin. Kelventeellä oli todella hiljaista. Sen huomasi esimerkiksi siitä, että kun olin lakannut kahistelemasta makuupussiani, kuului äänekästä surinaa. Kimalaiset ne siinä vain pörräsivät mustikankukissa, joiden keskelle olin leiriytynyt. Kaukana kukkui käki, ja härkälintupari suoritti pakollisia, ei kovin sulosointuisia kuvioitaan lahdella. Puutkin olivat hiljaa. Ja pian minäkin.

Toteemieläimeni

Oliko se niin, että jonkin Pohjois-Amerikan intiaaniheimon nuorukaisten piti tietyn ikäisenä vetäytyä vuorille yksinäisyyteen, kenties sieniä nauttimaan ja odottelemaan, että heille ilmestyisi unessa heidän oma voimaeläimensä. Uskoisin saaneeni varmuuden siitä, mikä minun toteemieläimeni on. Se näkyy yläkuvassa telttani pinnassa (sisäpuolella, toki). He ilmestyivät minulle oikein joukolla heti aamun koitteessa. Osa oli kiivennyt telttakankaan pinnalle, yksi oli nähnyt kovasti vaivaa limoittaakseen teltan liepeen alle jääneen villasukkani, yksi löytyi fleece-takkini taskusta aamupalaa syödessäni. Yksi retkeläisistä, erätoverin alla yöpynyt, heräsi hämähäkkien valtakunnasta. Eräs retkeläinen taas veti puoleensa ampiaisia hunajapurkin lailla.

 

 

Paluumatkalla oli hauskaa leikkiä ihan oikeaa melontaohjaajaa. Kilometrien metsästäjät lähtivät Jonnen mukana melomaan Asikkalan kirkolle, minä vein vähemmän meloneet takaisin Mainiemeen ja autoille. Koska sää oli edelleen lähes tyyni, meloimme lähes suorinta tietä Lietsaaren ja Vähä-Haukkasalon kautta useita veneväyliä ja selkiä ylittäen. Kuin rasvatut salamat. Ainakin aurinkorasvatut. Vaikkei ehkä salamat. On mukavaa joutua välillä vähän vastuullisempaan rooliin, esimerkiksi suunnistamaan vesillä. Yllättävän usein opettajan työssä pitää antaa vetovastuu toisille, joko opiskelijoille, jotta he saisivat harjoitella ohjaamista, tai sitten johto ojennetaan itseä pätevämmälle ammattilaiselle. Tässä laiskistuu ihanasti :)