Avokanotismia

Kun olin pieni, meillä oli "aina" kanootteja. Isä toi niitä maahan ja myi. Istuin pienestä asti kanootin pohjalla, välillä katiskalla tai verkoilla nostettujen ahventen tai haukien seassa, joskus äidin irti nykäisemiä lumpeenkukkia haistellen. Vieressä nökötti velipoika. Isä ohjasi perässä, äidin selkä heijasi edessä melanvetojen tahdissa.

 

Meloin paljon lapsuuden kesinä. Meillä oli myös päältäistuttava keltainen muovikajakki, jolla leikittiin ja melottiin pieniä retkiäkin. Tai niitä täytyi olla joskus kaksikin, kun veljen kanssa yhdessä melottiin. Oli myös avokanoottikaksikoita. Nyt kun muistelen lapsuuden melontaretkiä, tuntuu kummalliselta, etten oikeastaan muista itse melomista ollenkaan. On kuin kanootti olisi liikkunut itsestään. En muista, väsyivätkö kädet, oliko vastatuuleen raskasta meloa tai oliko eteneminen tuskastuttavan hidasta.

 

 



Nykyisin, kun kajakki on luontevin kulkuväline vesillä, avokanoottiin tulee istuttua harmillisen harvoin. Töissä niitä on, mutta jotenkin niitä ei meinaa edes huomata, vaikka yli kömpisi. Kepeästi liukuvaan kajakkiin verrattuina avokanootit tuntuvat raskailta, hidasliikkeisiltä ja kömpelöiltä. Vesillä tuntuma voi kuitenkin olla ihan toinen. Liikkumatilaa on enemmän, asentoa voi vaihtaa vaivattomasti, avokanootista on helppo loikata rannalle tai laiturille, meno on huoletonta. Voi ottaa kyytiläisiä tai kuljettaa isojakin tavaroita.

Kun nousin taas avokanoottiin töiden puitteissa, jotain vanhasta avokanoottirakkaudestani tuli pintaan. Kajakkia venemäisemmällä avokanootilla melominen tuntuu kokonaan eri lajilta. Kosketus veteen on vähäisempi, toisaalta näkyvyys korkeammalla istuttaessa parempi ja melojan asennot monipuolisempia. Ainakin huvikseen avokanootilla kikkaillessa. Mökillä avokanootti olisi tosi hauska kulkupeli.

Silti kesäillan kutsuessa järvelle kiipeäisin jälleen empimättä vaikka kymmenen avokanootin yli ja istuisin kajakkiin. Se ei oikeastaan ole alus. Se on ylle puettava varuste, jonka avulla melojasta tulee kelluva ja veden pintaa viiltävä otus.

Opetusretkellä Kelventeellä

Toissapäivänä oli jälleen aika lähteä vuotuiselle melonnan opetusretkelle, joka kuuluu luonto-ohjaajaksi opiskelevien retkikalenteriin. Vaikka retki sattuu aina vuoden kiireisimpään aikaan, jolloin pitäisi olla tiiviisti tietokoneella opiskelijoiden opintokortteja nikkaroimassa, se tuntuu joka vuosi aina yhtä hienolta etuoikeudelta. Tai ehkä                                                        juuri tämän ajankohdan vuoksi :)

Tällä kertaa lähdimme liikkeelle Padasjoelta Mainiemen satamasta, josta vuokrasimme pari kajakkia omiemme lisäksi. Mukana oli kolme vähän melonutta ja kuusi melontaohjaajakoulutuksessa olevaa opiskelijaa. Mitäpä se tarkoittaa retken apuvetäjän (minä) kannalta? Leppoisaa melontaa, sitäpä se.

Lautasta käsin on hyvä kuunnella melontaohjaajakokelaan
tekniikkaopetusta

Monenlaista vempelettä on matkassa. Päällimmäisenä oma
ihanainen melani

Melontaretken järjestäminen on aika työlästä. Jo pelkkä kaluston haaliminen kasaan on vaikeaa isolle ryhmälle. Tälläkin kertaa kajakkeja haalittiin kasaan kolmelta paikkakunnalta. Onneksi järjestelyitä ei tarvitse tehdä yksin, vaan suuren osan tekee pääopas Jonne. Osa lähtijöistä tarvitsee lisäksi lainaan koululta retkeilyvälineitä. Ja omatkin (runsaat) varusteet on pakattava. Yhden yön retkelle ei tule kovin paljon vähempää tavaraa matkaan kuin vaikkapa viikon retkellekään - leiriytymis- ja melontavarusteet ovat samat. Lähinnä ruoan ja juomaveden sekä vaihtovaatteiden määrä muuttuu retken pidentyessä. Päijänteellä ruokavedetkin voi kaapaista rannasta - hieno asia retkimelojalle.

Näin kesän ensimmäiselle melontaretkelle oli kyllä tuskaisaa pakata. Oli vielä helluntai ja vain pikkukaupat olivat auki, joten kovin ihmeellisiä evästarvikkeita ei viitsinyt etsiä. Pakkasinkin mukaan ns. vuosikertaeväitä, esim. pussipastoja vuodelta keppi ja kivi sekä joskus muinoin minigrip -pussiin valmiiksi annostelemiani puuroaineksia. Ei ollut ihan vastajauhetun viljan maku pinnassa niissä, mutta nälkä toki lähti. Ja toisaalta, joku opiskelijoistakin sai eväänsä leiripaikalle toimitettuna - vanhemmat toivat veneellä pitsaa :D.

"Kansieväiden" pitää kuitenkin olla viimeisen päälle

Suurjärvenä Päijänne on vähän arvaamaton melottava keliensä puolesta. Tällä kertaa aallokko ja mainingit loistivat poissaolollaan, mutta paikoin erämaisen näköiset kalliot ja upeat rantahietikot hellivät meitä. Kivikkoiset rannat tuovat paikoitellen pientä jännitystä varsinkin kuitukajakilla melovalle. Tällä retkellä en sentään jäänyt keula kivellä kellumaan, pelastajaa odottelemaan. Sopivalla säällä Kelvenne on upea melontakohde, inhimillisen kokoinen, toukokuun arkipäivinä hyvin rauhallinen, upeita tauko- ja leiripaikkojakin tarjoava. Sallittuja telttailualueita on tosin tällä hetkellä vain kolme, Hinttolanhiekka, Isohieta ja Nimetön. Hyvä esite Päijänteen kansallispuistosta löytyy tästä. Kun uusi hoito- ja käyttösuunnitelma saadaan voimaan, telttailupaikkoja on ilmeisesti lisää luvassa. Melojan kannalta se on hyvä asia - aina ei ole helppoa päästä jatkamaan sallitulle leiripaikalle asti esim. kovassa sivuaallokossa.

Rantakallion päällä pilkisti jonkinlainen koiraveistos

Kun on retkellä aloittelijoiden kanssa, tällainen sunnuntaimelojakin pysyy vauhdissa ihmeemmin pyristelemättä. On mukavaa rupatella kaikessa rauhassa ja ehtiä ihailla maisemiakin. Toista se on sitten vuoden päästä, kun nämä nyt melontaa aloittelevat ovat ehtineet oppia tekniikan ja jättävät minut kevyesti hännille. Mutta sitten on taas uusia aloittelijoita retkelle vietäviksi.

Lietsaaren tulipaikan hiekkasärkkä on tyynellä säällä suloinen paikka

Kannella maatessa voi kuvata vaikka taivasta

Lietsaaren itäinen kärki

Päijänteen vesi on niin kirkasta, että vedenalainen luontokin
on melojan nähtävissä

Matka mantereelta Kelventeelle oli sen verran leppoisa, että iltasella leiriytymisen jälkeen teki vielä mieli lähteä tyyneen, aurinkoiseen iltaan nautiskelemaan. Sovimme opiskelijoiden kanssa, että lähdemme löysälle lenkille kohti Kelventeen pohjoispäätä. Melontaohjaajiksi tähtäävillä on kuitenkin jatkuvasti ne 500 kilometriä mielessä, joten hyvää matkavauhtia siinäkin tuli pidettyä yllä. Joutsenia, rantasipejä, härkälintuja, peippoja, lehtiviä tervaleppiä, auringon viistoa valoa. Opiskelijat palasivat leiriin iltatouhuihin, minä karkasin vielä hetkeksi rantoja katselemaan. Kohtasin naukuvan variksen, kuulin kaulushaikaran huudon Hinttolan suunnasta ja katselin kiviä. Mietin ne kasannutta jääkautta ja sitä, kauanko saavat olla paikoillaan ennen kuin jäämassat ne taas jonnekin hierovat. Vai ehtivätkö aallot ne sitä ennen hienontaa.

Merikortti. Ihanin nimipäivälahja, jonka olen koskaan itselleni
ostanut. Kompassi, paras itselleni ostamani joululahja.

Nimettömän lahukan vettä ilta-auringossa

Couscous ja tonnikala. Njam njam, mutta
ympäristö antaa paljon anteeksi

Iltalenkiltä palaamassa. Aurinkoinen niemeke oli miellyttävä leiripaikka



Retkellä ei ole minnekään kiire. Voi istuskella nuotiolla ja ihan pelkästään nököttää. Kuulin ensimmäistä kertaa ruokopillillä soitetun Smoke On The Waterin. Siitä ei viihde juuri parane. Kun hämärä laskeutui, teki kuitenkin jo mieli vetäytyä oman teltan suojiin. Kelventeellä oli todella hiljaista. Sen huomasi esimerkiksi siitä, että kun olin lakannut kahistelemasta makuupussiani, kuului äänekästä surinaa. Kimalaiset ne siinä vain pörräsivät mustikankukissa, joiden keskelle olin leiriytynyt. Kaukana kukkui käki, ja härkälintupari suoritti pakollisia, ei kovin sulosointuisia kuvioitaan lahdella. Puutkin olivat hiljaa. Ja pian minäkin.

Toteemieläimeni

Oliko se niin, että jonkin Pohjois-Amerikan intiaaniheimon nuorukaisten piti tietyn ikäisenä vetäytyä vuorille yksinäisyyteen, kenties sieniä nauttimaan ja odottelemaan, että heille ilmestyisi unessa heidän oma voimaeläimensä. Uskoisin saaneeni varmuuden siitä, mikä minun toteemieläimeni on. Se näkyy yläkuvassa telttani pinnassa (sisäpuolella, toki). He ilmestyivät minulle oikein joukolla heti aamun koitteessa. Osa oli kiivennyt telttakankaan pinnalle, yksi oli nähnyt kovasti vaivaa limoittaakseen teltan liepeen alle jääneen villasukkani, yksi löytyi fleece-takkini taskusta aamupalaa syödessäni. Yksi retkeläisistä, erätoverin alla yöpynyt, heräsi hämähäkkien valtakunnasta. Eräs retkeläinen taas veti puoleensa ampiaisia hunajapurkin lailla.

 

 

Paluumatkalla oli hauskaa leikkiä ihan oikeaa melontaohjaajaa. Kilometrien metsästäjät lähtivät Jonnen mukana melomaan Asikkalan kirkolle, minä vein vähemmän meloneet takaisin Mainiemeen ja autoille. Koska sää oli edelleen lähes tyyni, meloimme lähes suorinta tietä Lietsaaren ja Vähä-Haukkasalon kautta useita veneväyliä ja selkiä ylittäen. Kuin rasvatut salamat. Ainakin aurinkorasvatut. Vaikkei ehkä salamat. On mukavaa joutua välillä vähän vastuullisempaan rooliin, esimerkiksi suunnistamaan vesillä. Yllättävän usein opettajan työssä pitää antaa vetovastuu toisille, joko opiskelijoille, jotta he saisivat harjoitella ohjaamista, tai sitten johto ojennetaan itseä pätevämmälle ammattilaiselle. Tässä laiskistuu ihanasti :) 

Yksin ja yhdessä melomisesta

Melontakaverit ovat yksi harrastuksen hauskimmista puolista. Kokeneemmilta oppii tekniikkaniksejä ja saa vaikkapa varustevinkkejä. Vielä enemmän oppii itse silloin, kun neuvoo aloittelijoita. Jos osaa selittää ja perustella toiselle, miten vaikkapa melan tulee kulkea vedessä, silloin sen on itsekin sisäistänyt. Melontakaveri tuo turvaa haastavissa olosuhteissa. Leiskuvat iltaruskot tai vesilintujen pyrähdykset on hienoa jakaa toisen kanssa. Väsyneenä löytää itsestään vielä vähän tsemppistä, jos retkiseura tuntuu vielä ärsyttävän hyvävoimaiselta. Omia melomattomia ystäviä on hauska viedä vesille - osalle melonta jää kertakokeiluksi, toisista tulee uusia harrastajia ja seurakavereita.

Omien melontareittien varrelta löytää usein asioita, jotka olisi
kiva näyttää muillekin. Tänään löytyi joku, joka halusi niitä nähdä :)

 Kun on itse kovin sosiaalisessa ammatissa ja kotona äidin huomiosta taistelevat kolme lasta ja kotityöt, yksin melominenkin on ihanaa. Olen pohtinut yksin ja seurassa melomisen syvintä olemusta. Minun kohdallani sopiva suhde tuntuisi olevan, että noin joka toinen tai joka kolmas melontakerta saa olla toisten seurassa :) En tarkoita, että kaverin mukanaolo veisi kokemuksesta jotain pois, mutta minulle yksinolo on myös arvo sinänsä. Aika vähän on muita mahdollisuuksia olla oikeasti yksin kuin vesillä. Järvellä pääsee fyysisestikin niin kauas kaikista, ettei kukaan kuule, jos hyräilen (toista se on autossa jos unohtaa liikennevaloissa ikkunan auki) tai näe, jos unohdun tuijottelemaan kaukaisuuteen.

Sama paatti, sama saari, sama vesi ja sama meloja. Kokemus
on kuitenkin erilainen, jos vierellä meloo joku toinenkin.

Tuskin kukaan on aina samanlainen seurasta riippumatta. Ainakin minuun eri ihmiset vaikuttavat eri tavoin. Jonkun seurassa tunnen itseni ujoksi ja mitättömäksi, toisen kanssa pitää jatkuvasti kilpailla joka asiasta (kumpikohan kömpi sulavammin laiturille), joku saa minut tuntemaan itseni taitavaksi ja varmaksi, joku osaa houkutella puhumaan tärkeistä asioista. Jossain seurassa tunnen itseni tytöksi ja saan olla vailla vastuuta, joskus taas ikälopuksi toisten paimentajaksi. Mutta kun olen yksin, voin keskittyä kuuntelemaan sitä, millainen olen ilman toisiin ihmisiin peilaamista. Vailla katsojia ja kuulijoita.


Järvikortteet vihertävät tarmokkaasti Häyhdön rannoilla

Yksinäisyys raivaa tilaa ja hiljentää päänsisäistä puhetta. Välillä olen kyllä huomannut ajattelevani jotain sen suuntaista, että mitäköhän tuo silkkiuikku minusta ajattelee. Myös melonta rauhoittuu, kun voi meloa hiljaa tai kovaa sen mukaan, miltä itsestä oikeasti tuntuu. Reittiä voi vaihtaa ilman neuvotteluja, pysähtyä voi vaikka viiden metrin välein tarvitsematta miettiä, olisiko seuralaisella ollut enemmän menohaluja. Joskus omaan työviikkoon voi kuulua monta päivää, jolloin vien opiskelijoita retkelle. Silloin saatan nauttia enemmän ihan omaehtoisesta räpiköimisestä rantavesissä.

Yksin meloessa tuntuu usein siltä, että koko aika vesillä on täysipainoista, nautittavaa melontaa. Toisten kanssa aika saattaa huljahtaa ohi liian nopeasti, kuin ei olisi oikeasti melomassa ollutkaan.Vaikka muuten on voinut olla hyvinkin hauskaa.

Yksin melominen tyynillä keleillä kesäsunnuntaisin ei kuitenkaan vie harrastusta mihinkään suuntaan. Siksi kai onkin olemassa melontaseuroja. Yhdessä voi kehittää taitojaan, järjestää isompia retkiä, saada käyttöön monipuolisempaa kalustoa, jakaa ajatuksia ja toteuttaa haaveita. Voi jakaa melonnan iloa muille ja muiden kanssa. Ja löytää niitä itselle parhaita melontakavereita - silloin kun niitä kaipaa.

Äitienpäivälahja



Messilässä suuri osa veneistä on jo nostettu
vesille. Kajakin nostaminen rantaan sujuu yksinkin,
kun väisteltävää on vähemmän.



Kun huopahelmet, jogurttipurkista ja paperinarusta askarreltu kukka sekä somivirkattu avaimenperä oli luovutettu minulle makuuhuoneessa suukkojen ja korttien kera, lähdin lunastamaan yhtä mieluisaa äitienpäivälahjaani. Mies jäi ystävällisesti lasten seuraksi ja sain lähteä melomaan tyynelle Vesijärvelle. 

Äitienpäivänä on ihanaa viettää aikaa lasten kanssa ja käydä omaakin äitiä tervehtimässä. Silti tuntuu aina ihanalta etuoikeudelta päästä äitienpäivänä pariksi tunniksi omaan seuraansa ja kuuntelemaan hiljaisuutta lähes autiolle järvelle. Messilän uimarannan koluttuani lähdin kohti Enonsaarta, jossa valkovuokot kukkivat valtoimenaan ja tervalepät aukoivat lehtiään veden ylle kaartuen.

Enonsaaren laavu odottelee kesän melontakurssilaisia

Olen yrittänyt tähän asti (nyt tänä keväänä) malttaa meloa rantoja pitkin yksin liikkuessani. Tänään ylittelin kuitenkin jo pieniä selkiäkin - veneilijöitä ei aamulla juuri ollut, sää oli tyyni ja lämmin ja kuivapuku niskassa. Tyynen järvenselän keskellä voi kellua kajakissaan ihan ääneti ja tunnustella veden liikettä. Kunhan ei laivaväylällä kellu.. Tänään veden pinta ei jaksanut ihan laineille taipua, mutta muljahteli kuin ohut pelti ravistettaessa.

Tuntui, että tyyneys, rauha ja hiljaisuus siirtyivät suoraan omankin pään sisälle.




Selkäsaaren laavu pilkottaa rantakallion päällä

Selkäsaarta pitää yllä Päijänteen virkistysalueyhdistys.

Vaikka jalo ja epäitsekäs tarkoitukseni olikin tehdä vain lyhyt lenkki, en malttanut jättää Selkäsaarta käymättä, kun se siellä kerran oli. Näin kauempaa toisenkin melojan, mutta hän suuntasi kohti Kahvisaarta, omassa rauhassaan. Selkäsaari oli täynnä linnunlaulua, kuulin kevään ensimmäistä kertaa käen kukunnankin. Selkäsaaren, kuten Enonsaarenkin rannat olivat täynnä rantasipejä. Niiden ki-vit-vit-vit-vit -huudot säestivät melontaa melkein jatkuvasti.

Vesijärven tila surettaa. Vesi on sameaa ja rantakivet limoittuvat

Melojan äitienpäiväkukat on ripoteltu rannoille. Selkäsaaren laiturilta johtavan polun varressa oli vielä paljon sinivuokkoja, leskenlehdet ja valkovuokotkin kukoistivat. Vaikkakin kajakista käsin niitä vain ihailin - en ole kovin innokas maataukojen pitäjä. Ihaninta Selkäsaaren laiturin tuntumassa oli kuitenkin mieletön pörinä, joka kuului laiturin vieressä kasvavan raidan kukinnoissa ruokailevista kimalaisista. Niitä oli kymmeniä ja ääni sen mukainen.

Raita on metsäluonnon avainlajeja - siitä on riippuvainen
hyvin moni eliölaji. Keväällä se on tärkeä ravinnonlähde
talvehtineille kimalaiskuningattarille. Raitaravinnolla
ne perustavat uudet yhdyskuntansa.

Jäiden lähtö on ollut raju, ja Selkäsaaren erinomainen kajakkilaituri on vääntynyt vinoon. Pahemmin oli kärsinyt venelaituri, joka oli taittunut kahtia. Sääli - toivottavasti ne saadaan pian korjattua Selkäsaaren käyttäjien iloksi.

Taittunut laituri

Selkäsaaren kierrettyäni ylitin taas väylän ja palasin kiertämään Enonsaaren rantoja. Enonsaaren Isosaaren puoleisessa niemennokassa on melojien hyvin tuntema mökki, jonka jokainen oppii ennemmin tai myöhemmin kiertämään suosiolla kauempaa. Meloin hiljaa ohi ainakin viidenkymmenen metrin päästä, mutta niin vain mökkiläisen koirat hyökkäsivät taas laiturille haukkumaan ja mulkoiluja sain perääni. Plääh.

Enonsaari eli vielä hiljaiseloa rantakoivujen vihertyessä. Pari venettä oli laiturissa, ja pieniä kunnostushommia näytti olevan käynnissä.

Laskettelurinteillä on vielä lunta

Kesä on jo väreinä läsnä

Tänään pohdin vesillä lähinnä eteenpäin melonnan tekniikkaani. Siinä sitä riittääkin pohdittavaa. Tuntuu, että kajakki kulkee vaivattomasti ja ihan hyvää vauhtiakin, tänä vuonna jalatkin ovat poikkeuksellisen tajuissaan ja mukana melomisessa. Yksikseen meloessa on hyvää aikaa kokeilla erilaisia tapoja meloa - urpoltahan se todennäköisesti näyttää, jos joku sattuu rannalta seuraamaan, mutta mitäpä tuosta.

Melontaretket 2013

Tämä on retkipäiväkirjani tämän kauden melontaretkien listaamiseksi. Ei niinkään kilometrien vaan enemmän tunnelmien ja kokemusten seurantaan.

29.9.14 km lenkki tuulisella Vesijärvellä 6 hlö porukassa Messilästä Kahvila Karirantaan kahvia latkimaan. Ihan kunnon reipasta melontaa, kylmä vesi vaati paluumatkalle jo hanskat käteen. Parasta juttuseura, "lumimyrskyn" hajuinen ilma, muuttomatkalle lähtöä tekevät hanhet. Romany.

(tästä välistä on jäänyt monta pikkuretkeä kirjaamatta)

4.8. Messilä-Häyhtö-Siikasalmi-Enonsaari-Messilä. Kaksikolla vuoron perään kolmen eri lapsen kanssa. Parasta: lasten seura ja ilo, monta tuntia Enonsaaressa, kuuma ja aurinkoinen sää, pulloposti Enonselällä. Star-kaksikko.

1.8. Iltamelonta Laasonpohjan ympäri. Ukkosennusteista huolimatta lähes rasvatyyni keli, painostava, lämmin ilma. Parasta: ystävän seura, rupattelu, sade ennen melontaa. Romany

28.7. Messilä-Vääksy. Hellepäivän aamun ja tyynen järven rauhallinen reitti Kalmarin rantaa kohti. Parasta: kalatiirat, seurakaverin terveiset Suomen neidon kannelta, perhe vastassa hiekkarannalla, kanavan sulutukset. Romany

27.7. Messilä-Häyhtö-Messilä Pieni iltalenkki seuraavan päivän Vääksy-melontaa varten. Kaunis sää, viljan tuoksua, loppukesän lähestymistä, hämärtyvää iltaa. Romany

14.7.2013  noin klo 19-21. Messilä-Enonsaaren kierros-Messilä. Rajun sadekuuron jälkeen pienessä tuulessa alkanut, tyyneksi hiljenevä lenkki. Parasta: Enonsaaren lampaat, joille syötin mansikan, pihlajan ja herukkapensaan lehtiä. Herukka oli ehdoton suosikki. Raikas ilma ja leppeä maanantaitunnelma. Romany.

8.7.2013 noin klo 19-21. Yksinäinen tuulilenkki. Aika kovaa aallokkoa ajoittain, reitti Messilä-Laasonpohja-Häyhtö-Messilä. Parasta: mysteerilintujen tavoittelu ja tunnistusyritykset, aallokon ja tuulen ääni, lämmin vesi, varma olo aallokossa. Romany.

3.7.2013 n. klo 15:30-17:30 Messilä-Enonsaari-Häyhtö-Messilä n. 8 km. Lämpimän vapaapäivän pieni pyrähdys vesillä. Omituista ristiaallokkoa, Korpikankareen rantametsien tunnelman haistelua, muuten ei mitään ihmeellistä. Romany

1.7.2013 Messilä-Enonsaari-Selkäsaari-Kivisaari-Enonsaari-Messilä. Alkuillan karkuretki järvelle. Viikonlopun koskikurssin jäljiltä tosi velttoa melontaa, mutta mukavan tunnelmallista aurinkoisessa lahukassa korentojen ja kääpien keskellä. Parasta: vieressä kalasteleva tiira, kova hiekkapohja hylätyssä lahukassa, kortteet, kaislat ja ruo'ot, hämähäkinverkot ja käävät veden ylle kaartuvassa lahopuussa. Romany.

28.-29.6.2013 Retkeilijän koskikurssilla Ahviolla. Perjantai-iltana lyhyt harjoitus koskessa (ehkä 1,5 h), sisältäen yhden laskunkin. Lauantaina aamupäivällä pari tuntia, iltapäivällä kolmisen tuntia koskessa. Vielä kolme laskua, paljon kellumista ja vähän uimistakin. Parasta: kosken laskeminen, lievä sujumisen tunne, pienet rohkaistumiset, oivallukset tekniikasta. Pyrahna Fusion.

23.6.  Sunnuntai-illan superkuulenkki Messilä-Enonsaari-Isosaaren ympäri-Messilä. Parasta: korentojen rapina Isosaaren ruovikossa, superkuun möllötys, Enonselkää ylittänyt pörriäinen, maisemat, hiljaisuus, auringonlasku, myöhään liikkeellä olo. Romany.

21.6. klo 23 maissa n. 1 km lenkki kokkotunnelmissa. Muiden nukahdettua karkasin pienelle pyrähdykselle järvelle katselemaan juhannuksen viettoa. Kokkoja vieri vieressä savuamassa ainakin kymmenen, itikat innokkaina kimpussa, vesi kohisi kokassa, superkuu paistoi. Pyranha Fusion.

21.6.2013 Mökkirannasta Kärkjärveltä kaksi pikkulenkkiä kahden lapsen kanssa vuoron perään. Parasta: lapsen värkkäämä lahnaruohoperuukki, vastarannan aurinkoisen ruovikon kymmenet korennot, puhkeavat lumpeen kukat, aurinko, juhannustunnelma. Pyranha Fusion. Yhteensä n. 2 km.

19.6.2013 klo 18 - n. 21. Ensin reskutusapulaisena peruskurssilla Messilässä, sitten pienellä iltalenkillä seurakavereiden kanssa Enonsaaren ympäri. Parasta: onnistuneet reskutukset, kauniisti peilaava tyyntyvä vesi, vesipallo ja frisbee, mukava juttuseura. Varjopuolena puhelimen kastuminen, josta se tosin toipui. Romany, n. 8 km

16.6.2013  Messilä - Siikaniemi - Messilä 8 km. Iltayhdeksästä yhteentoista. Kesäillan lenkki, tuuli n. 3 m/s, Laasonpohjassa ristiaallokkoa, muualla mukavaa pikkumaininkia. Puuhakkaan lomapäivän iltalenkki. Parasta: järvikaislojen vihreän sävyt, ilta-auringon heijastukset Lahden satamasta, viiston valon punaiseksi värjäämä naurulokki, pehmeä vastatuuli, kermaiset pilvet, aaltojen sohiseva ääni. Romany

31.5.2013  Messilä-Enonsaari-Kahvisaari-Korpikankare-Messilä 11 km. Tyyni, lämmin kesäilta klo 20.30 lähtien iltayhteentoista saakka. Rankkojen ukkoskuurojen jälkeen sää tyyntyi ja selkeni illaksi. Lähdin iltalenkille katsomaan Kahvisaaressa läksiäisiä viettänyttä ystävää. Parasta: Enonselän ylitys, auringonlasku, Kaksoissaarten ukkelit, Kahvisaaren ilta-aurinko, veden väri hämärissä, veden pintaa myöten lentäneet kalatiirat myöhään illalla, siitepölylautat vedessä. Romany.

30.5.2013 Avokanoottimelontaa koulun rannassa (Asikkalanselkä) n. 2 km. Hauskaa avokanoottimelonnan tekniikkaperehdytystä oppilaiden kanssa, outoa mutta kuitenkin tuttua meloa pitkästä aikaa inkkarikaksikkoa soolona. Tuuli n. 3 m/s, pientä aaltoa mutta mukava melontakeli. Avokanoottikaksikko.

20.-21.5.2013 Padasjoen Mainiemi-Lammassaari-Lietsaari-Kelvenne (Nimetön)-Kelventeen pohjoiskärki-Nimetön-Lietsaari-Vähä-Haukkasalo-Mainiemi 31,2 km. Ekan vuoden opiskelijoiden kevätmelontaretki Kelventeelle. Yllättävän vähän tuulta, vaikka kohtalaista luvattiin. Illalla aivan tyyntä ja melkein kuumaa, todella kaunista. Mukava tunnelma ja kaikki sujui nappiin. Parasta: aavat selät, Kelventeen rantakivikot näkyvissä, Lietsaaren hiekkasärkät, mustikan kukissa surisevat kimalaiset, matalalta yli lentäneet neljä joutsenta aamutuimaan, härkälinnut, kuikan ääni, hopeasepät veden pinnalla. Romany, osan matkasta Miwok tai PadLa:lta lainassa ollut paatti.

19.5.2013 klo 10:20-12:15 10 km. Messilä-Laaso-Häyhtö-proomu-Enonsaari-Messilä. Rauhallinen lenkki ensimmäistä kertaa melomassa olleen kaverin kanssa. Tyyni sää lähtiessä, palatessa pientä sivutuulta Lahdesta päin. Parasta: jutustelu kaverin kanssa, nopeasti omaksuvan melojan opastaminen, kesäisen lämmin sää, kiireetön olo. Romany.

12.5.2013 klo 9:20-11:00 äitienpäivän ihana aamulenkki 9,5 km Messilä-Enonsaari-Selkäsaari-Enonsaari-Messilä, 9,5 km. Tyyni sää, hiljainen kesäinen aamu. Parasta: rantasipien tivitys, kimalaisten kuumeinen surina Selkäsaaren laiturin raidassa, hiljaisuus ja tyynenä notkuva vedenpinta. Äitienpäiväkukat (valko- ja sinivuokot) saarten rannoilla. Romany.

10.5.2013 klo 19-21:30, 11 km iltalenkki ukkoskuuron jälkeen Laasonpohjasta Häyhdön sillan ali Upilan rantaa proomulle, sieltä kohti Siikaniemeä ja takaisin. Parasta: Lahdesta päin nouseva sumu, kaulushaikara, rauha, "aavelaivaan" kurkkaaminen. Romany.

8.5.2013 klo 18:40-21, lämpimän päivän iltana rauhallinen lenkki Korpi- ja Rautakankareen rantoja myöten Myllysaareen, 10,5 km. Parasta: silkkiuikkujen soidin Myllysaaren kupeessa, illan värit, tyyni lämmin sää, sytytysnesteen tuoksu rannoilta, selkälokki ja metsän tuoksu. Romany.

6.5.2013 klo 10-14. 18 km lenkki oppilaiden kanssa koulun rannasta Pulkkilanharjun Karinsalmen sillalle (Kelventeen puolta) ja takaisin Asikkalanselän puolta. Parasta: täysin tyyni ja aurinkoinen keli pitkän tuulisen jakson jälkeen, kirkas vesi, täydellisesti toimiva välikuivapuku. Miwok.

28.4.2013 klo 11-14, ehkä 10 km lenkki tulvivalla Porvoonjoella Juhon kanssa. Parasta: kajakin läheltä lentoon lähtevät kurjet, töyhtöhyyppien naukuna, pumpattavan inkkarikanootin omistajan tapaaminen, aurinkoinen sää, laskeva tulva. Fusion.

21.4.2013 noin klo 10-14, Porvoonjoen tulvassa Luhtikylän sillalta rautatiesillalle, sieltä vielä alajuoksulle ja takaisin rautatiesillalle, n. 8 km. Parasta: auton ajaminen tielle tulvineen joen läpi, kevään ensimmäinen melontakokemus, pajujen latvusten läpi melominen, jännät jäälautat joessa, latoon melominen. Essence.

Aavelaivalla ja sumussa

Oli vähällä, etten lähtenyt ollenkaan. Keräsin varusteet takakonttiin ja lähdin kohti Messilää. Olin kuitenkin unohtanut kuivapuvun kanssa käyvät kengät, joten käännyin melkein heti takaisin. Samalla tihkusade kiihtyi rankaksi kuuroksi. Päätin mennä vähäksi aikaa kotiin odottelemaan sään paranemista - onneksi, ukkoskuuro oli aika raju. Kotisohvan kutsu oli voimakas. The force is strong with that one.

Lähdin kuitenkin, tíetenkin. Vesijärvi tarjosi tyyntä pintaa ja aurinko pisteli säteitään tulemaan pilvien takaa. Ukkospilvi väistyi hitaasti Enonsaaren taa. Lähdin melomaan Laasonpohjan rantoja aurinkoa päin. Silkkiuikut ja telkät uiskentelivat rinnalla. Lokit olivat pesintäpuuhissa rantakivellä. Näin kaksi tummaa lintua, joiden profiili toi mieleen kaakkurin. Ei ole Vesijärvi oikein kaakkurivesi. Linnut uivat minun menosuuntaani, mutteivät päästäneet niin lähelle, että olisin tunnistanut. Lopulta kumartuivat veteen ja sukelsivat pois.

Väistyvä ukkosrintama jätti jälkeensä hassunkurisia pilviä. Häyhdön takaa näytti kurkistavan nupopää härkä (ei se kuvassa siltä näyttänyt, joten jätin kuvan pois), yllä olevassa kuvassa on pupu pilvessä. 

Häyhdön siltarummun ali on hyvä meloa. Tulee tunne, kuin siirtyisi toiselle järvelle. Näin alkukesästä väylä on avara ja aukea, loppukesästä ruovikko ja kortteet sulkevat näkymät. Matalikossa haisivat mätänevät vesikasvit, kaulushaikara puhalteli.  

Veden ja taivaan heijastukset ovat illan viistossa valossa parhaimmillaan. Kajakki uurtaa veteen ryppyjä ja vakoja - ei voi uskoa, että ne eivät ole kosketeltavan kiinteitä.

Upilan leirikeskuksen lähellä makaa rantavedessä puoliksi uponnut proomu. Miten se voikin autiona, koivuntainta kasvavana olla niin jumalattoman pelottava paikka? Joku on siellä aikoinaan asunut ja tiivistänyt sisälle rakennettujen huoneiden seinät huolella. Voisi vannoa, että jos työnnän keulan liian pitkälle, joku nostaa päätään jostain nurkasta ja ärähtää tunkeilijalle.

Ainoa elonmerkki oli kuitenkin rakenteisiin pesinyt västäräkki, joka pyrähteli hädissään pesälleen ja sieltä pois. Vetäydyin ja jätin västäräkkiparin tanssimaan proomun sammaloituneelle katolle.

Matka eteni hitaasti, koska kaikki oli jälleen niin kaunista. Maisemat olivat dramaattisia juuri sillä tavalla, joka antaa olettaa jotain ratkaisevaa pian tapahtuvan. Muistan, miten nuorempana oli varsinkin kesäiltaisin juuri sellainen olo. Ehkä seuraavan niemen takaa soutaa kohta esiin joku, joka muuttaa elämäni. Ehkä satun keskelle uskomatonta tapahtumakulkua. Nyt kuitenkin tiedän, että juuri tämä on se ratkaiseva asia, joka tapahtuu. Tämä, että melon tässä nyt.

Ajattelin jatkaa Komonselälle asti, mutta huomasin sumun alkavan nousta Lahden suunnasta. Se näytti valuvan alas harjulta Jalkarannan kohdalta, ja Enonsaaren takaa purjehti esiin valkea sumusaari. Yläkuvassa se näyttää katkaisevan rannan profiilin saaren vasemmalla puolella. Päätin kääntyä kotisatamaa kohti, välttyäkseni kohtaamasta järveltä palaavia veneitä sumun keskellä.

Ruovikko on vielä elotonta ja kahisevaa, katkenneita pätkiä ui pystyyn jääneiden seassa. Pujahtaessani tämän ruovikon ainoasta väylästä yllätin veneestä virvelöivän pariskunnan. Yritin meloa ohi mahdollisimman vähän häiriötä tuottaen.

Häydön sillalla seisoi herra ihailemassa sumun nousemista Laasonpohjaan. Vaihdoimme muutaman sanan illan kauneudesta. Hän oli kuullut lähestymiseni äänet jo kaukaa (yritin pitää ääntä, etten säikäyttäisi), muttei halunnut kääntyä katsomaan ennen kuin olin jo menossa siltarumpuun.

Sumu lähestyi vasemmalta, mutta oli vielä ohutta Laason pohjukassa. Päätin ylittää lahden kauempaa oikealta - jos ottaa suunnan Tiirismaan välkkyvää mastoa kohti, ei ihan pieni sumu riitä eksyttämään. Laskettelurinteet katosivat ajoittain näkyvistä lähes kokonaan. 

Vaikkei lahden ylitys kestä kauan, sumu saavutti minut kuitenkin. Yllä olevassa kuvassa näkyy Enonsaari suunnilleen keskellä kuvaa. Kaikki muu katosi sumuun. Omituisen epätodellinen paikka, harmaa pilviä peilaava vesi valkeuden keskellä. Telkkä uiskenteli muina miehinä sumun seassa, kaulushaikara huuteli minulle suuntamerkkiä takaa.

Kun tavoitin rantaruovikon, erotin myös vanhan herran uistelemassa soutuveneellä. Hän katsoi minua kummastuneen näköisenä. Saattoi pudistella päätäänkin. Ilmavirta nosti hänen veneensä yllä olevaa paksumman sumun kerrosta kuin peitettä.

Kun olin nostanut kajakin vajaan, ihmettelin heijastusta autoni pinnassa. Metsän takana aurinko oli räjähtänyt esiin pilvien takaa ja liekehti lyhyen hetken sumun takana.

Kajakkikonttien rampilla teki ukkoetana omaa suoritustaan. Jätin hänet sen pariin. 



Melonnan syy

Olen usein miettinyt, miksi melonta vetää minua niin voimakkaasti puoleensa. 

Kun istun kajakissa, kaikki on kohdallaan. Mistä minä pidän? Vedestä, tilasta, hiljaisuudesta, yksinäisyydestä, metsän ja veden tuoksusta, luonnon tarkkailemisesta, valon, vuoden- ja vuorokaudenaikojen kokemisesta. Uppoutumisesta. Elämyksellisyydestä. Vapaudesta. Siitä, että kaikki elää ympärilläni. Erilaisista säistä. Eteen aukeavista uusista järvenselistä. Sopivista haasteista. 

Veden ja ilman rajapinnassa on hyvä olla. Alla järvi tai joki elää omaa arvoituksellista elämäänsä, yllä ja ympärillä linnut ja hyönteiset omaansa. Taivas näkyy suurena ja tuuli ylettää tarttumaan melojaan. Rantojen luontoa pääsee ihan lähelle.

Veslle lähtiessä saa jättää rannalle kaikki askareet ja työt, yleensä arkiajatuksetkin jäävät. Puhelin roikkuu turvallisuussyistä liiveissä, mutta jos joku soittaa, puhelu tuntuu tulevan jostain hyvin kaukaa. Elämykset tulevat yllättäen luo ja silittävät sydäntä. Välillä mieltä painanut ajatus tai kysymys ratkeaa, vaikkei sitä edes huomaa ajatelleensa.

Siksi sitä rakastan. Melontaa.