Äitienpäivälahja



Messilässä suuri osa veneistä on jo nostettu
vesille. Kajakin nostaminen rantaan sujuu yksinkin,
kun väisteltävää on vähemmän.



Kun huopahelmet, jogurttipurkista ja paperinarusta askarreltu kukka sekä somivirkattu avaimenperä oli luovutettu minulle makuuhuoneessa suukkojen ja korttien kera, lähdin lunastamaan yhtä mieluisaa äitienpäivälahjaani. Mies jäi ystävällisesti lasten seuraksi ja sain lähteä melomaan tyynelle Vesijärvelle. 

Äitienpäivänä on ihanaa viettää aikaa lasten kanssa ja käydä omaakin äitiä tervehtimässä. Silti tuntuu aina ihanalta etuoikeudelta päästä äitienpäivänä pariksi tunniksi omaan seuraansa ja kuuntelemaan hiljaisuutta lähes autiolle järvelle. Messilän uimarannan koluttuani lähdin kohti Enonsaarta, jossa valkovuokot kukkivat valtoimenaan ja tervalepät aukoivat lehtiään veden ylle kaartuen.

Enonsaaren laavu odottelee kesän melontakurssilaisia

Olen yrittänyt tähän asti (nyt tänä keväänä) malttaa meloa rantoja pitkin yksin liikkuessani. Tänään ylittelin kuitenkin jo pieniä selkiäkin - veneilijöitä ei aamulla juuri ollut, sää oli tyyni ja lämmin ja kuivapuku niskassa. Tyynen järvenselän keskellä voi kellua kajakissaan ihan ääneti ja tunnustella veden liikettä. Kunhan ei laivaväylällä kellu.. Tänään veden pinta ei jaksanut ihan laineille taipua, mutta muljahteli kuin ohut pelti ravistettaessa.

Tuntui, että tyyneys, rauha ja hiljaisuus siirtyivät suoraan omankin pään sisälle.




Selkäsaaren laavu pilkottaa rantakallion päällä

Selkäsaarta pitää yllä Päijänteen virkistysalueyhdistys.

Vaikka jalo ja epäitsekäs tarkoitukseni olikin tehdä vain lyhyt lenkki, en malttanut jättää Selkäsaarta käymättä, kun se siellä kerran oli. Näin kauempaa toisenkin melojan, mutta hän suuntasi kohti Kahvisaarta, omassa rauhassaan. Selkäsaari oli täynnä linnunlaulua, kuulin kevään ensimmäistä kertaa käen kukunnankin. Selkäsaaren, kuten Enonsaarenkin rannat olivat täynnä rantasipejä. Niiden ki-vit-vit-vit-vit -huudot säestivät melontaa melkein jatkuvasti.

Vesijärven tila surettaa. Vesi on sameaa ja rantakivet limoittuvat

Melojan äitienpäiväkukat on ripoteltu rannoille. Selkäsaaren laiturilta johtavan polun varressa oli vielä paljon sinivuokkoja, leskenlehdet ja valkovuokotkin kukoistivat. Vaikkakin kajakista käsin niitä vain ihailin - en ole kovin innokas maataukojen pitäjä. Ihaninta Selkäsaaren laiturin tuntumassa oli kuitenkin mieletön pörinä, joka kuului laiturin vieressä kasvavan raidan kukinnoissa ruokailevista kimalaisista. Niitä oli kymmeniä ja ääni sen mukainen.

Raita on metsäluonnon avainlajeja - siitä on riippuvainen
hyvin moni eliölaji. Keväällä se on tärkeä ravinnonlähde
talvehtineille kimalaiskuningattarille. Raitaravinnolla
ne perustavat uudet yhdyskuntansa.

Jäiden lähtö on ollut raju, ja Selkäsaaren erinomainen kajakkilaituri on vääntynyt vinoon. Pahemmin oli kärsinyt venelaituri, joka oli taittunut kahtia. Sääli - toivottavasti ne saadaan pian korjattua Selkäsaaren käyttäjien iloksi.

Taittunut laituri

Selkäsaaren kierrettyäni ylitin taas väylän ja palasin kiertämään Enonsaaren rantoja. Enonsaaren Isosaaren puoleisessa niemennokassa on melojien hyvin tuntema mökki, jonka jokainen oppii ennemmin tai myöhemmin kiertämään suosiolla kauempaa. Meloin hiljaa ohi ainakin viidenkymmenen metrin päästä, mutta niin vain mökkiläisen koirat hyökkäsivät taas laiturille haukkumaan ja mulkoiluja sain perääni. Plääh.

Enonsaari eli vielä hiljaiseloa rantakoivujen vihertyessä. Pari venettä oli laiturissa, ja pieniä kunnostushommia näytti olevan käynnissä.

Laskettelurinteillä on vielä lunta

Kesä on jo väreinä läsnä

Tänään pohdin vesillä lähinnä eteenpäin melonnan tekniikkaani. Siinä sitä riittääkin pohdittavaa. Tuntuu, että kajakki kulkee vaivattomasti ja ihan hyvää vauhtiakin, tänä vuonna jalatkin ovat poikkeuksellisen tajuissaan ja mukana melomisessa. Yksikseen meloessa on hyvää aikaa kokeilla erilaisia tapoja meloa - urpoltahan se todennäköisesti näyttää, jos joku sattuu rannalta seuraamaan, mutta mitäpä tuosta.