Yksin ja yhdessä melomisesta

Melontakaverit ovat yksi harrastuksen hauskimmista puolista. Kokeneemmilta oppii tekniikkaniksejä ja saa vaikkapa varustevinkkejä. Vielä enemmän oppii itse silloin, kun neuvoo aloittelijoita. Jos osaa selittää ja perustella toiselle, miten vaikkapa melan tulee kulkea vedessä, silloin sen on itsekin sisäistänyt. Melontakaveri tuo turvaa haastavissa olosuhteissa. Leiskuvat iltaruskot tai vesilintujen pyrähdykset on hienoa jakaa toisen kanssa. Väsyneenä löytää itsestään vielä vähän tsemppistä, jos retkiseura tuntuu vielä ärsyttävän hyvävoimaiselta. Omia melomattomia ystäviä on hauska viedä vesille - osalle melonta jää kertakokeiluksi, toisista tulee uusia harrastajia ja seurakavereita.

Omien melontareittien varrelta löytää usein asioita, jotka olisi
kiva näyttää muillekin. Tänään löytyi joku, joka halusi niitä nähdä :)

 Kun on itse kovin sosiaalisessa ammatissa ja kotona äidin huomiosta taistelevat kolme lasta ja kotityöt, yksin melominenkin on ihanaa. Olen pohtinut yksin ja seurassa melomisen syvintä olemusta. Minun kohdallani sopiva suhde tuntuisi olevan, että noin joka toinen tai joka kolmas melontakerta saa olla toisten seurassa :) En tarkoita, että kaverin mukanaolo veisi kokemuksesta jotain pois, mutta minulle yksinolo on myös arvo sinänsä. Aika vähän on muita mahdollisuuksia olla oikeasti yksin kuin vesillä. Järvellä pääsee fyysisestikin niin kauas kaikista, ettei kukaan kuule, jos hyräilen (toista se on autossa jos unohtaa liikennevaloissa ikkunan auki) tai näe, jos unohdun tuijottelemaan kaukaisuuteen.

Sama paatti, sama saari, sama vesi ja sama meloja. Kokemus
on kuitenkin erilainen, jos vierellä meloo joku toinenkin.

Tuskin kukaan on aina samanlainen seurasta riippumatta. Ainakin minuun eri ihmiset vaikuttavat eri tavoin. Jonkun seurassa tunnen itseni ujoksi ja mitättömäksi, toisen kanssa pitää jatkuvasti kilpailla joka asiasta (kumpikohan kömpi sulavammin laiturille), joku saa minut tuntemaan itseni taitavaksi ja varmaksi, joku osaa houkutella puhumaan tärkeistä asioista. Jossain seurassa tunnen itseni tytöksi ja saan olla vailla vastuuta, joskus taas ikälopuksi toisten paimentajaksi. Mutta kun olen yksin, voin keskittyä kuuntelemaan sitä, millainen olen ilman toisiin ihmisiin peilaamista. Vailla katsojia ja kuulijoita.


Järvikortteet vihertävät tarmokkaasti Häyhdön rannoilla

Yksinäisyys raivaa tilaa ja hiljentää päänsisäistä puhetta. Välillä olen kyllä huomannut ajattelevani jotain sen suuntaista, että mitäköhän tuo silkkiuikku minusta ajattelee. Myös melonta rauhoittuu, kun voi meloa hiljaa tai kovaa sen mukaan, miltä itsestä oikeasti tuntuu. Reittiä voi vaihtaa ilman neuvotteluja, pysähtyä voi vaikka viiden metrin välein tarvitsematta miettiä, olisiko seuralaisella ollut enemmän menohaluja. Joskus omaan työviikkoon voi kuulua monta päivää, jolloin vien opiskelijoita retkelle. Silloin saatan nauttia enemmän ihan omaehtoisesta räpiköimisestä rantavesissä.

Yksin meloessa tuntuu usein siltä, että koko aika vesillä on täysipainoista, nautittavaa melontaa. Toisten kanssa aika saattaa huljahtaa ohi liian nopeasti, kuin ei olisi oikeasti melomassa ollutkaan.Vaikka muuten on voinut olla hyvinkin hauskaa.

Yksin melominen tyynillä keleillä kesäsunnuntaisin ei kuitenkaan vie harrastusta mihinkään suuntaan. Siksi kai onkin olemassa melontaseuroja. Yhdessä voi kehittää taitojaan, järjestää isompia retkiä, saada käyttöön monipuolisempaa kalustoa, jakaa ajatuksia ja toteuttaa haaveita. Voi jakaa melonnan iloa muille ja muiden kanssa. Ja löytää niitä itselle parhaita melontakavereita - silloin kun niitä kaipaa.