Superkuun alla

Sillanpää kirjoittaa Ihmisiä suviyössä -kirjassaan seuraavasti: "Niin moni vaeltelee Pohjolan kesäyössä, varsinkin pyhän seuduissa. Syyt ovat erittäin vaihtelevaisia, mutta ulkonainen edellytys on sama kaikilla, sama tänään kuin edesmenneinä aikoina: yön valoisuus."

 

Valo ja tyyntyvä kesäilta houkutteli minutkin taas vesille juhannusviikonlopun sunnuntaina. Juhannus oli vietetty perheen kanssa, lasten kanssa vähän käväisty kajakissakin, mutta kunnolla en ollut ennättänyt melomaan. Juhannuksen vietto jatkui vielä Messilässä monessa seurueessa, samoin Enonsaaressa oli iso seurue oikein äänentoiston kanssa kesäillasta nauttimassa.

 

Enonsaaren rantahuvilan ikkunat oli muovitettu

 Lähtöni viivästyi melkein puolella tunnilla, koska jätin erehdyksessä kontin avaimet kotiin. Pienen harmikertoimen kanssa noudin ne ja sain kajakin laiturille. Päätin lähteä kiertämään Isosaarta, ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Pääsin vesille vasta yhdeksän aikaan, mutta eipä se valo juhannuksena kovin pian lopu, vielä kun oli luvassa täysikuu myöhemmin illalla.

Merikortti on hyvä matkaseuralainen. Vaikka reitti on tuttu,
merikortista voi tarkkailla esim. veneväylien sijaintia ja
suunnítella turvallisia reittilinjauksia. Myös rakennusten
sijainnin rantaviivalla voi siitä tarkistaa.

Matkaseurana myös riittävästi juotavaa ja - hetkinen - saippuakuplia?

Linnut ovat jo rantametsissä varsin hiljaa. Enonsaaresta leijaili ihana havumetsän tuoksu, mutta yksinäistä pajulintua lukuun ottamatta oli hiljaista. Jos sulki korvansa juhlijoiden musiikilta.. Moottoriveneitä liikkui vielä useita siellä täällä, Päijänteeltä päin puksutti pari laivuriakin kohti Lahtea. Illan viistossa valossa ei tehnyt mieli viettää liikaa aikaa veneiden reiteillä. Ainakin yksi pikavene liikkui kovin epävarmasti - minut nähdessään otti ensin suunnan minua kohti, väistäessäni muutti jälleen suuntaansa ja ohitti etupuolelta  - ehkä vähän kiusallisen läheltäkin. Mahtoiko se vauhdin kiihdyttäminenkään ihan välttämätöntä olla. 

 

Tätä saattaisi olla vähän raskaampaa meloa

 Isosaari on kiehtova paikka - paitsi että se on kaunis ja omaleimainen asuin- ja mökkeilypaikka monelle, siellä on myös asuttu niin kivi-, pronssi- kuin rautakaudellakin. Kulttuuriympäristön karttaselain- palvelusta voi tutkailla melontakohteiden muinaisjäännöksiä. Isosaaren pohjoispuolella olevassa pienessä Vuohisaaressa on esimerkiksi pronssikautinen asuinpaikka. Kulttuuriympäristön karttaselain on hieman vaikea käyttää, mutta kun alun karttaa zoomaa riittävän lähelle, alkaa kohdetäppien taustalla oleva kartta paikannimineen erottua. Kohteita klikkaamalla pääsee tutkimaan, mitä ne tarkemmin ottaen ovat.

Isosaaren sillan takaa aukeaa ruovikkoinen väylä, jossa
voi ihailla rytikerttusen sirkutusta ja kuunnella
korentojen rasahduksia ruokojen seassa

Isosaareen johtava silta siintää edessä. Tyynessä vedessä molskivat
isot ja pienemmät kalat. Miksiköhän kalat
tulevat pintaan mulimaan - kalatiirat vaanivat niitä väsymättä.

Isosaaren sillalta Vähäselälle johtava ruovikkoon avattu väylä on yksi lempipaikkojani Vesijärvellä. Ruovikko on paikoin lähes kolmimetristä, väylällä meloja on piilossa ja suojassa kaikelta. Ruovikko on myös lintujen ja hyönteisten suosiossa - iltahämärissäkin korennot suhahtelivat kajakin kannen yli ja saivat ruo'ot kahahtelemaan.

Pysähdyin Vähäselälle puhaltelemaan saippuakuplia. Kuplat jäävät tyynen veden päälle pomppimaan, kunnes rauhoittuvat. Osa puhkeaa jättäen vain väreilyä jälkeensä, osa ikään kuin vajoaa veteen jääden puolipalloksi kuvastamaan taivaan värejä, sitten sortuu veteen. Vaikka Samsungin seikkailupuhelimeni onkin palvellut uskollisesti ja selvisi jopa viime viikkoisesta vedellä täyttymisestä käyttökuntoon, sillä on turha yrittää tavoittaa pieniä yksityiskohtia. Olisin halunnut tallentaa (muuallekin kuin muistiin) sen kuplan, joka lipui läheltä kajakkini kylkeä heijastaen minut ja tekstin "Romany Surf" :)

 

Vähäselkä on Vesijärven matala, suojaisa lahti. Ehkä nämä
saippuakuplat olivat vähän liian hippiä, mutta kauniita.

Tähän pitää kuvitella kaikki hienous itse.
 

 Vuohisaaren kärkeen ehdittyäni kello oli jo melkein yksitoista. Veneitä ei enää näkynyt, ei juuri ihmisiäkään rannoilla. Joku hoiteli nuotiota rantakalliolla pyyhe lanteillaan, joku matkavene pyöri vielä päämäärättömästi Enonsaaren edustalla.

En oikein osannut hahmottaa, mistä päin kuuta kannattaisi odottaa nousevaksi. Kuun oli määrä olla täysi, lisäksi toivoin näkeväni ns. superkuu -ilmiön, joka johtuu kai kuun paistamisesta matalalla viistosti läpi ilmakehän, jolloin se näyttää suuremmalta kuin muulloin. Kun meloin pois Isosaaren katveesta, näin yhtäkkiä kuun Karjusaaren yllä. En yleensä höpise itsekseni meloessani, mutta nyt karkasi suusta ihmetyksen sanoja. Kuu oli todella suuri, kuin kermankeltainen appelsiini. Se nousi puiden latvoja hipoen, raskaana ja hitaana. Ehtiessään Lahden ylle se näytti pyyhkäisevän mennessään vesitornin ja Mustankallionmäen kerrostalot.

Superkuu hilautui Enonsaaren ylle, mutta jäi saaren korkeamman kohdan peittoon ohittaessani saarta sen länsipuolelta. Sitten se ilmestyi taas esiin, kuin laskuun valmistautuva mäkihyppääjä Enonsaaren koveraa profiilia vasten. Enonsaaren pitkä niemeke sinkosi kuun taas ilmaan, Korpikankareen pehmeään kuusikkoon se jälleen upposi lähestyessäni kotisatamaa. Täydellinen kesäyö. Kuten Sillanpää sen muotoilee: "Oikeata yötähän ei pohjolassa vielä tähän aikaan olekaan. Tuskin on illan orvokintumma pianissimo vaiennut syvätuntuiseksi tauoksi, kun jo aamun ensi viulu herää korkeaan kirkkaaseen säveleen."

Kuu hivuttautuu esiin Enonsaaren takaa

Oma laji

Kesäyö antaa takaisin kaiken sen valon, jonka talvipäivät ovat vieneet. Keskikesän myöhäisilta luo perheenäidillekin kiireettömän aikaikkunan melontaan. Iltasadun jälkeen on vielä hyvin aikaa lähteä järvelle.

 

 

Joka kerta melomassa ollessani päässä ainakin vilahtaa tietty ajatus. Miten ihmeessä minä olen täällä? Kannan kajakin kontista laiturille, puen liivit ja aukkopeitteen, kasaan melan ja lähden vesille. Vaikka olen liikunnallinen kuin säkillinen kiuaskiviä. On edelleen outoa, että on olemassa tällainen liikunnallinen laji, jossa olen ihan normaali. En mitenkään erityisen lahjakas, mutta ookoo. Siellä sitä vaan melon järvenselällä ja koko vesistö on pelikenttääni. No, lähivedet ainakin.



 

Ulpukat kukkivat. Häyhdön siltarummulle oli tullut
kolme silkkiuikkuparia lauantai-iltaa viettämään

 En tainnut lapsena olla taitava missään lajissa. Olin usein se, joka kompastuu esteisiin aitajuoksussa, se, jolta pallo lentää pallonheitossa taaksepäin ja se, joka astuu pituushypyt yli. Kun lukuaineet tuntuivat koulussa tosi helpoilta, omista liikuntataidoista jäi ehkä liiankin negatiivinen käsitys. Vaikka olen sittemmin harrastanut monia lajeja, se olo on aina seurannut mukana. Että täällä tämä huono taas kompuroi takarivissä.

Lahti kylpee illan viistossa valossa

Uskon, että jokaiselle on olemassa liikuntamuoto, joka voi tuntua omalta. Joku tykkää käydä punttisalilla rimpuilemassa. Minulle luontevin ja imevin tapa liikkua on melonta. Varmastikaan se ei ole tehokkain liikuntamuoto. Pari tuntia spinningiä pari kertaa viikossa nostaisi kunnon ihan eri sfääreihin kuin veden päällä istuskelu. Silti vesillä vietetty aika on niin tiheänä kaikkesta ihanasta, ettei se tunnu ollenkaan liikunnalta. Vain eĺämykseltä, vaikka kuinka lihakset huutaisivat sivutuulessa leipää. Tämä on minun lajini. Sen harrastaminen on etuoikeus.

Valoa riittää. Eikä ole aamupäivä.

 On melkein mahdotonta olla yrittämättä käännyttää viattomia sivullisia oman lajinsa ihanuuteen. Olen itsekin raahannut monia ihmisiä kokeilemaan melontaa siinä vahvassa uskossa, etteivät he voi olla rakastumatta tähän lajiin. Mutta voivat. Joku ei tykkää kastua. Toinen ei löydä mukavaa asentoa ahtaassa kajakissa. Kolmas pitkästyy istuallaan. En voi käsittää heitä. Heissä on ehkä jotain vikaa. Samaan aikaan minulle kerrotaan kotona jatkuvaa legendaa golfin uskomattoman koukuttavasta ja moniulotteisesta maailmasta. Hohhoijaa. Miksi joku golfaa, kun voisi olla melomassa? 

 

Järvikaislan värit ovat huikeat.

 Pitäkööt golfinsa ja laskettelunsa. Lakkaan hetkeksi melomasta ja kuuntelen niemenkärjen takana sohahtelevia aaltoja. Ilta-aurinko on puhallellut taivaalle vaaleanpunaisia kermavaahtopilviä, joiden reunat hehkuvat tulisina. Kalalokki keikkuu aalloilla katsellen minua pää kallellaan. Otan tiukemman otteen melasta ja lähden puskemaan vastatuuleen.



Melonnan opettamisesta

Yhdeksän kurssilaista perhosia vatsassaan. Millaista se kajakkiin istuminen on, kaadunko, kastunko, jaksanko, osaanko, nolaanko itseni, jäänkö vauhdista, pystynkö, uskallanko?

Olin alkuviikosta pitämässä oman melontaseurani melonnan peruskurssia Messilässä. Peruskurssiin kuuluu 10 tuntia melonnan perusteiden opetusta Soutu- ja kanoottiliiton ohjeen mukaisesti. Kolme iltaa on huikean lyhyt aika, kun kerrottavaa, näytettävää ja kokeiltavaa olisi paljon. Kun vastassa vielä on yhdeksän kokemukseltaan, kiinnostuksen kohteiltaan, taipumuksiltaan ja uskallukseltaan erilaista kurssilaista, sinänsä helppoja tekniikoita ja asioita sisältävän peruskurssin opettamisessa riittää haasteita.

Melonta on teoriassa aika helppoa. Istut kajakissa ja melot eteenpäin. Tai taaksepäin, jos on pakko. Katselet maisemia ja välillä huilaat. Peruskurssilla on kuitenkin tärkeää opettaa kajakin kätevää käsittelyä ja miellyttävää, toimivaa melontatekniikkaa. Lajin viehätys alkaa syntyä vasta sitten, kun melojan olo kajakissa on kuin aluksen kapteenilla, ei kuin matkustajalla tai panttivangilla. Yksi tämän viikon kurssilaisista kommentoikin, että on se jännää, miten melonta näyttää niin helpolta, mutta siinä onkin niin paljon erilaisia opittavia asioita.

Toisen taitoihin puuttuminen on herkkä asia. Melontakurssille tulijat kuitenkin kai haluavat sitä, että heitä opetetaan. Ohjaajan on uskaltauduttava huomauttamaan rakentavasti istuma-asennon virheistä tai tehottomasta melan vedosta. On kuunneltava kurssilaisen kokemuksia, kysyttävä ja tehtävä huomioita. Silti tuntuu välillä mahdottomalta saada melontaa aloittelevaa kurssilaista tekemään siten kuin ohjaaja neuvoo. Kurssin jälkeen pohdimme tätä muiden ohjaajien kanssa.

Yksi syy siihen, etteivät ohjeet mene perille tai saa toivottua vaikutusta aikaan on varmasti se, ettei neuvottava ymmärrä annettua ohjetta tai vinkkiä. Joskus vasta kymmenes neuvoja osaa sanoa asian siten, että neuvottavan pään ylle syttyy se vanhanaikainen hehkulamppu. Jokaisella melojalla on hiukan omanlaisensa tapa mieltää meloessaan tekemänsä liikkeet. Vaikkapa vartalon kierto voi näyttää ulospäin samalta kahdella eri melojalla, mutta toinen kokee liikkeen syntyvän polvien koukistamisesta ja oikaisemisesta, toinen taas olkapään eteen tai taakse viemisestä. Myös tapa selittää tekniikkaa ja siihen liittyvää liikettä on siis erilainen. Yksi meloja ymmärtää selityksen, toiselle se jää aivan hämäräksi.

Peruskurssilla nämä polvi- ja olkapäätyypit käyvät sitten vuoron perään tuputtamassa ajatustaan kurssilaiselle, jonka mieleen sillä hetkellä mahtuu lähinnä se, että hän on edelleen kuiva ja kajakki kulkee pääsääntöisesti oikeaan suuntaan. Mielentila tai melontatekniikan omaksumisen vaihe eivät ole sopivia tämän tiedon omaksumiselle. Oppija tarvitsee aikaa päästäkseen sille tasolle, jossa vartalon kierron lisääminen omaan melontaan on mahdollista.

Järvellä monet häiriötekijätkin imevät oman osansa ohjaajien hyvää tarkoittavista neuvoista. Tuuli vie sanat, ohjausvaikeuksissa oleva kurssikaveri peittää kiemurtelullaan näkyvyyden, ohi kulkevien veneiden peräaallot keinuttavat juuri silloin, kun ohjaaja kertoo sivuttain melonnasta. Hyvään ohjaustaitoon kuuluu kyky asettua oppijan asemaan, huomata ja huomioida nämä häiriötekijät ja pyrkiä varmistamaan, etteivät ne estä viestin perille menoa.

 Itse ajattelen, että yksi tärkeimmistä oppimisen esteistä on se, ettei ohjaaja osaa keskittyä oppijan suoritukseen ja katsoa ajatuksen kanssa, mikä siinä mättää. Kysymällä oikeita kysymyksiä (esim. mikä paikka sinulla tulee kipeäksi, tuntuuko kajakki kiikkerältä, onko vaikea pysyä suunnassa) voi päästä melojan kokemien ongelmien alkulähteille ja ehdottamaan niihin täsmäratkaisuja. Jos melojan ajatuksissa on etualalla tunne, että kohta kaadutaan, ei jalkatyöskentelyvinkeistä ole suurtakaan iloa. Samoin jalkatukien väärän asennon takia kramppaavat pohkeet estävät aika tehokkaasti keskittymisen kauniiseen kaarivetoon.

Ehkä onnistuneen melontakurssin salaisuus ovat epäonnistuneet vetäjät. Siis ohjaajat, jotka ovat kokeneet suurimman osan niistä ongelmista, joita kurssilaiset tulevat kohtaamaan. Lisäksi on hyvä, ettei ohjaajia ole veistetty samasta puusta vaan että jokaiselle kurssilaiselle löytyy joku ohjaaja, jonka kieltä hän ymmärtää ja jonka neuvot hän kokee hyödyllisiksi. Ja että jokainen kokee, että hän saa osakseen huomiota ja kiinnostusta, että hänen oppimisensa on tärkeää ja arvokasta.