perjantai 11. marraskuuta 2016

Talvimelonta

Olen melonut kylmissä vesissä aika vähän. Pari kertaa juuri ennen jäiden tuloa, viime talvena kesken jääpeitteisen ajankin (virtavedessä), välillä jään päällä kävellen, välillä meloen. Useamman kerran kevättulvissa juuri jäiden lähdön jälkeen. Mikään guru-asiantuntija en siis ole. Ajattelin silti jakaa nämä rajalliset kokemukseni talvimelonnasta. 
Tässä kuvassa ollaan vasta lähdössä. Kajakkikin on sula

Varusteet:

Kylmiin vesiin ei oikeasti ole mitään asiaa ilman kunnollisia varusteita.

Kuivapuku on pakollinen - ilman sitä kaatuminen voi helposti muodostua kohtalokkaaksi. Kuivapuku estää kylmää vettä pääsemästä iholle asti ja jos sen alla on riittävästi lämpimiä kerroksia, se antaa lisäaikaa hyisestä vedestä pelastautumiseen. Se on tarpeellinen myös itse melonnassa. Vaatteiden kastuminen ei pakkassäällä ole vaihtoehto. Kuivapuku pitää myös roiske- ja sadeveden poissa iholta - mansetit estävät melavalumat ja tiukka kauluri kasvoille satavan rännän pääsyn sisään. Kuivapuvun materiaalin tulisi mieluiten olla gore-texiä tai jotain ominaisuuksiltaan yhtä hyvää ainetta. Tuulenpitävyys on meloessa todella tärkeää, mutta hengittävyyskin lisää turvallisuutta. Hikoillut kroppa jäähtyy tauoilla epämiellyttävästi, ellei tuuletus toimi ainakin jonkin verran. Kuivapuvussa tulisi olla hyvä, lipallinen huppu, joka on helppo säätää kasvoja suojaamaan hankalissakin keleissä.

Kuivapuku ja karvalakki sekä vuosia tavoitteellista melontaa varusteina

Ilman hyvää päähinettä ei myöskään voi vesille lähteä. Itse käytän yleensä "kypärämyssyä", jossa on sisäpuolella lämmin fleece ja ulkopinnassa vettähylkivä materiaali. Myös lipallinen, niskan ja korvat suojaava lakki on ok, sen alle tosin kannattaa pukea kypärämyssy myös. Joku meloo karvalakissakin, joka tosin voi hiostaa ja muuttua siten kylmäksi. Tuulenpitävyys on tärkeää, samoin se, että päähine pysyy vaivatta päässä tuulen tuiverruksessa.

Kajakin pohjalle solumuovia
Yläkroppa on enemmän säiden (sade, tuuli) armoilla, mutta jalat tuulelta suojassa kajakin sisällä. Lähes jäätymispisteessä oleva vesi kuitenkin hohkaa kylmää kajakin pohjan kautta. Lasikuitukajakissa vielä ehkä enemmän kuin muovisessa. Kuivapuvun alle kannattaakin pukea riittävästi lämpimiä kerroksia. Itse pärjäsin hyvin yhdellä silkkitrikoo- ja yhdellä merinovillakerroksella + kuorihousuilla ohuen kuivapukuni päällä-. Toisilla saattoi olla kolmetkin villakerrastot päällekkäin. Jalkaterää suojaa usein kuivapuvun sukka - sen alle esim. alussukka ja kahdet villasukat. Varpaat alkavat usein palella kun on melottu jonkin aikaa, koska ne saavat aika vähän liikettä. Kajakin pohjalle, jalkojen (ja tarvittaessa takapuolen) alle kannattaa laittaa eristävä kerros, esim. solumuovipatjan pätkiä.

Tavallisen kuivapuvun kanssa ei erillistä takkia/anorakkia yleensä käytetä, vaan sen alle puetaan esim. tekninen paita + merinovilla + fleece -paidat. Itselläni on ohuempi ns. välikuivapuku, jonka päälle puen vielä melonta-anorakin. Se on hyvä yhdistelmä liikkeessä oltaessa ja tauoillakin yleensä tarkenee. 



Käteen laitetaan talvimelonnassa paksua neopreenia. Mitkään kosteudenkestävät esim. lasketteluhanskat eivät kauaa pysy kuivina. Neopreenirukkaset ovat toimiva valinta. Jotkut käyttävät ohuempia neopreenikäsineitä, joiden lisäksi melaan kiinnitetään tuulisuojat, joiden sisään kädet pujotetaan. Toimii sekin. Rukkanen on hansikasta lämpimämpi, koska sormet lämmittävät toisiaan. Mikä oma käsinevalinta sitten olikaan, NIITÄ EI RIISUTA kuin ihan hätätilanteessa. Esim. parin minuutin valokuvaaminen ilman hanskaa tuntuu pahimmillaan tunnin kohmeisina sormina. Tai pidempään. On siis syytä laittaa sellaiset käsineet, joita voit pitää koko ajan kädessä ja jotka kädessä pystyt käyttämään varusteitasi, esim. gps-laitetta tarvittaessa, tai kuivapuvun vetoketjua. Mukana on hyvä olla myös toiset, kuivat käsineet jos kädet alkavat palella liikaa.

No otin minä kuitenkin muutaman kerran rukkaset pois valokuvaamisen takia

Melojalla on aina mukanaan myös turvallisuutta lisääviä varusteita. Jos on pienikään mahdollisuus joutua melomaan hämärässä / pimeässä, mukaan tarvitaan valo. Otsalamppu lienee talvella toimivin, ettei lamppu hyydy jään sisälle kylmällä kannella. Elektroniikka on muutenkin pidettävä lämpimässä, esim. kännykkä melontapussissaan vaatteiden sisällä. Jos käytät älypuhelinta, on erityisen tärkeää pitää sormet lämpiminä, jotta pystyt hätätilassa käyttämään kosketusnäyttöä. Näppäinpuhelin on kosteissa ja viileissä oloissa paljon parempi valinta. Hätätilassa älypuhelimeen voi pystyä vastaamaan pussin läpi nenälläkin:). Olen kokeillut.

Kannattaa miettiä tarkkaan, mihin turvavarusteet laittaa. Kaikki kannella oleva jäätyy ennen pitkää umpeen. Voiko esim. pumpun suojata jotenkin, tai saisiko varahanskat vaikka liivien sisään lämpöiseen? Sisälle kajakkiin (aukkopeitteen alle) ei välttämättä kannata pakata mitään retken aikana tarvittavaa. Aukkopeitteen raottaminen on riski ja jäätyneen aukkarin käsittely on myös tosi hankalaa.

Riskit

Talvimelontaan liittyy aina paljon riskejä, joihin on varauduttava (ehkäistävä niitä) ja mietittävä etukäteen, miten toimitaan niiden toteutuessa. Riskien minimointia voi tehdä esim. kaluston valinnalla (itselle tuttu, vakaa kajakki, jota on helppo käsitellä vallitsevissa tuulioloissa ym.) ja reittisuunnittelulla (esim. pysytelläään tuulensuojassa, rantojen läheisyydessä, kännykän kuuluvuusalueella).

Reskutustaitoinen, luotettava retkiseura on välttämätöntä. Yksin lähteminen on jo tyhmänrohkeutta, ellet ole ihan gurutasoinen meloja. Ja kun yhdessä lähdetään, toisista pitää myös huolehtia. Ryhmässä pysyminen on viisautta - toisen hankaluudet huomaa helpommin ja ehtii neuvoa tai auttaa ennen kuin tilanne kehittyy liian vakavaksi. Toisaalta lähekkäin melottaessa voidaan sovittaa ryhmän tahti kaikille sopivaksi eikä kukaan joudu ottamaan riskejä esim. kiriessään toisia kiinni. Tärkeintä on kuitenkin se, että lähekkäin melottaessa ehtii äkkiä apuun, jos toinen esim. kaatuu tai loukkaa itsensä. Jos eskimo ei nouse (eikä se välttämättä hyisestä vedestä yllättäen kaaduttua nouse), uimari on saatava nopeasti ja tehokkaasti vedestä ylös. Siinä tarvitaan useampi reskuttaja.

Tässä melontaryhmämme on hajonnut liikaa osan pysähdyttyä kuvaamaan rannan jäämuodostelmia
Reskuttamista talvella vaikeuttaa suuresti kajakin ja muiden varusteiden jäätyminen. Esim. kajakin kansiköydet jäätyvät pakkaskelillä aika pian kiinni kanteen siten, ettei niistä ole mahdollista saada otetta. Muutenkin tarttuminen voi olla vaikeaa kömpelöt rukkaset kädessä. Kaikki, mikä on jäässä, on myös todella liukasta. Sellainen pelastautuminen, jota olet kesällä harjoitellut, ei välttämättä onnistu alkuunkaan. Myös pelastajien varusteet ovat jäässä ja esim. heidän kätensä voivat olla kohmeessa ja siksi kömpelöt. On siis todella tärkeää, että kaatumisen riski minimoidaan. Me pysyttelimme viime retkellämme aika pitkälle tuulen suojan puolella ja pakollisissa ylityksissä huomioimme tuulen suunnan ja pysyimme tiiviimmin yhdessä. Loppupätkän meloimme kuitenkin reippaassa myötäaallokossa rivimäisessä muodostelmassa - reskuttaminen olisi ollut aallokossa vaikeaa. Onneksi ei tarvinnut kokeilla.

Kajakin kansi paksussa jäässä. Kansiköydet ovat
 jääneet jääkerroksen sisälle
Aukkopeite jäässä

Hypotermia ei välttämättä tule kaatumisen yhteydessä. Se voi olla hiipivää hypotermiaa, joka syntyy uupumisen ja kehon vähittäisen jäähtymisen kautta. Hiljalleen jaksut loppuvat, alkuun on palellut mutta pian sekään ei oikeastaan enää tunnu, ei meinaa jaksaa muiden matkassa, ei enää ole tarmoa avata termosta ja hörpätä lämmintä vettä.. Itsensä huoltaminen on todella tärkeää. Ennen melontaa syödään riittävän ravitsevasti ja pidetään saatavilla helposti syötävää (rukkaset kädessäkin) evästä. Tavallisella juomapullolla ei tee oikein mitään, mutta pieni termos kannella on loistava. Sinne juotavan lämpöistä nestettä, esim. vettä tai mehua. Lämmin vesi on käyttökelpoista myös siksi, että sillä voi lämmittää nopeasti kohmettuneet kädet tai sulattaa esim. kiinni jäätyneen vetoketjun irti. Sitä kannattaa olla mukana runsaasti.

Lyhyt tauko kauneuden äärellä
Hypotermia voi iskeä myös vaikka varusteiden kastuttua tai kun tauko venyy liikaa eikä rasituksen tuottama lämpö enää riitä nostamaan sitä melonnan jatkuttua. Toinen vaaran paikka on se, kun melonta päättyy. Kajakissa ja rasituksessa ok varustus saattaa olla jäätävän kylmä maihin noustua, lumella seistessä ja kun esim. käsineet ottaa epähuomiossa pois. Ei kannata missään nimessä riisua esim. melontaliivejä tai aukkopeitettä, saati kuivapukua pois ennen kuin kuivat, lämpimät vaihtovaatteet ovat käsillä. Ne kannattaa jo ennen retkeä asetella heti saataville auton takakonttiin tai kajakin lastiluukkuun vedeltä suojattuina. Ne todella haluaa nopeasti päälleen, kun pakkanen on jäädyttänyt kaikki kastuneet melontakamppeet yllesi rapsakaksi kuoreksi. Lämpimät hanskat, vaikka rukkaset, ovat ai-van i-ha-nat.

Yllätykset

Sää saattaa muuttua aivan yllättäen myös talvella. Yllättymistä vähentää huolellinen sää- ja etenkin tuuliennusteisiin perehtyminen etukäteen. Vertaa ennusteita sen alueen karttaan, jossa aiot meloa. Mieti, miten tuuli mahtaa reitillesi osua ja miten se vaikuttaa. Suojainen reitti on aina järkevämpi talvella. Älä laske saarien suojan varaan paljonkaan - ilo on usein lyhytaikainen. Tuuli ja aallokko ovat talvimelonnassa hankalia paitsi kaatumisriskin vuoksi, myös siksi, että tuuli lisää veden roiskumista. Roiskevesi jäätyy pakkasella joka paikkaan - yhtäkkiä osa varusteistasi voi olla poissa pelistä. Tyhjennyspumppu jäätynyt umpeen, heittoliina möhkäleeksi, elektroniikasta akku loppunut, eväisiin ei pääse käsiksi, kun lastiluukku tai vetoketju ei aukea.

Tuuli lisää myös pakkasen purevuutta. Taulukosta voit tutkia kertoimia. Mitä kovempi tuuli, sitä vähemmän aikaa voit pakkasella olla melomassa samoissa varusteissa. Esim. 5 asteen pakkanen tuntuu 4 m/s tuulessa (joka kesäkeleillä on ihan kiva melontakeli) 10 asteen pakkaselta. Etenkin kasvot ja kädet ovat tuulelle alttiita, koska ne ovat kuivapuvun ulkopuolella.

Tyynemmällä säällä jäätä olisi jo enemmän
Rantojen jäätyminen ja liukkaus tuottavat myös yllätyksiä. Määränpäänä oleva lahdenpohja voikin olla jäätynyt umpeen. Tuttu laituri on nostettu talveksi pois. Rantapenkka tai -kivet voivat olla niin liukkaita, ettet pääse kajakista ylös astumatta veteen (mikä ei ole hyvä vaihtoehto kuivapuvussakaan). Kokenutkin meloja voi liukastua, kompastua tai muuten kömpelöidä rantautumisessa tai kajakkiin menossa. Paksut vaatekerrokset ja esim. käsineet tekevät kömpelöksi, melontajalkineet eivät ole parhaimmillaan liukkaalla alustalla jne. Oikein extreme -talvimelojat pitävät tällaisten tilanteiden varalla esim. jäänaskaleita saatavilla, jotta pystyy saamaan jostakin pitoa. AUTA KAVERIA kajakkiin nousussa ja rantautumisessa. Ei ole leikin asia kastua melonnan päätteeksikään - ehtii tulla todella kylmä, ennen kuin saa kuivaa päällensä ja auton lämpimäksi.

Kotisatamassa. Kaverin apua tarvitaan, jos kajakin pohja tai laituri on liukas tai jos
 liikkuminen on paksuissa varusteissa kömpelömpää
Eräällä retkellämme sattui esimerkiksi niin, että yksi (kokenut) meloja jäi muista lähdössä vähän jälkeen pakkailemaan kajakkiaan. Me muut menimme vesille ja meloimme pois satama-altaasta odottelemaan (näköyhteys katkesi). Melojalta oli päässyt kajakki putoamaan lumiselta laiturilta veteen ja se oli täyttynyt vedellä. Hän oli joutunut tyhjentämään ja kuivaamaan sen sekä vaihtamaan kuivat solumuovit pohjalle. Olisi pitänyt jäädä avuksi:). Yllätyksiä siis sattuu.

Jos vesi on jo osittain jäätynyt, jäälautat tuovat melontaan oman vireensä. Niitä kannattaa tähystellä ja varoa. Ohuen jäälevyn halki on jännää ja hauskaa meloa, mutta liikaa ei kannata kikkailla. Jos jäälautta onkin muhkeampi, kajakin keula nousee helposti sen reunan päälle ja kajakki voi kipata. Tuennat on syytä olla reenattu kuntoon ennen tätä kokemusta:). Vaikka jää murtuisikin kajakin alla, kannattaa esim. huomioida, ettei mela saa jäästä mitään pitoa, et siis saa itseäsi liikuteltua jään keskellä välttämättä paljonkaan. Riittävä alkuvauhti vie pienen riitteen läpi.

Jäälauttoja voi tulla vastaan myös yllättäen. Tyynellä säällä ne voivat kellua aika upoksissa eikä niitä esim. tuiskussa ole helppo huomata. Yllättävä törmääminen on vähän jännää. Tai jos mela yhtäkkiä osuukin kovaan veteen.

Kevätjäät ovat pehmeitä. Kuva Kalkkisten kosken suulta Päijänteeltä
Jotkut melovat myös silloin, kun jäätä on jo paljon. Jos järvi ei ole umpeen jäätynyt tai merellä on irtonaista jäätä, jää liikkuu joskus yllättävästikin. Eräille talvimelojille kävi kerran niin, että mennessä auki ollut leveä railo olikin painunut palatessa umpeen eikä lähtöpaikkaan päässytkään palaamaan. Merellä melovat saattaavat joutua kiertämään pitkiäkin matkoja, jos ahtojäätä pakkaa väärään paikkaan. Siihen pitää olla varautunut: sellaiset jalkineet, joilla voi kävellä jäällä (jos se kantaa), tietysti se kuivapuku , lisäksi hinausvyö, jolla voi kävellessä vetää kajakkia perässään. Tilanne on vaikeampi, mikäli jää ei kestä kävelyä mutta ei myöskään rikkoudu kajakin alla.


Painui mittari nollaan
Yllätyksiin voisi laskea myös sen, miten varusteiden ominaisuudet muuttuvat esim. jäätymisen vuoksi. Esim. neopreenivarusteet jäätyvät helposti "köntiksi" eli muotoonsa. Aukkopeitteestä tulee aukon muotoinen kova levy. Lastiluukkujen materiaalista riippuen nekin voivat jäätyä koviksi ja niiden avaaminen (ja etenkin sulkeminen) tulee vaikeaksi. Samoin kannen kuminarut voivat menettää jäätyessään elastisuutensa, eikä esim. termospullo enää pysykään paikoillaan. Tai melaparkin naru jäätyy muotoonsa eikä enää jousta.


Mutta miksi sitten?

Melonta on koukuttava laji. Veden liikkeet kajakin alla, tuuli kasvoilla, avara taivas yllä, valon loputon leikki veden jatkuvasti muuttuvalla pinnalla. Omien rajojen venyttäminen jotenkin kuuluu tällaisiin elämyksellisiin ulkoilulajeihin. Etsitään uusia paikkoja, kehitetään omia taitoja, kokeillaan pärjäämistä vaikeammissa olosuhteissa. Jos haluaa kehittyä, oma mukavuusalue on jätettävä välillä taakse. Silloin on otettava vastaan muutoksen tuomat riskit ja elettävä niiden kanssa niin hyvin kuin voi. Talvimelonta on seikkailu, jonka kaikkia riskejä ei voi täysin hallita.
Jäähilettä kivellä Kalkkisten koskella
Suoraan ylös osoittavia jääpuikkoja Messilän aallonmurtajalla
Kun uskaltautuu pois sieltä oman mukavuusalueen pehmoisesta kuplasta, usein huomaa, että niitä kehittäviä kokemuksia on siellä ulkopuolella tosi tiheässä. Et voi päätä kääntää ilman että opit jotain. Ainakin itselleni yksi mukavastikin sujunut talvimelontaretki opettaa enemmän kuin sata leppoisaa kesäillan melontalenkkiä. On kuitenkin tärkeää, ettei sitä kasvua ja kehitystä lähde hakemaan sieltä, minne omat kyvyt eivät enää oikeasti riitä. 

Rajanveto voi olla vaikeaa: mihin keleihin nämä omat kamppeet riittävät, millaisessa tuulessa selviän 99 % varmuudella kaatumatta, onko tuohon keliin enää järkeä lähteä? Oman sisäisen äänen kuuntelu kannattaa. Jännitys on ok. Pelko on jo merkki siitä, etteivät rahkeet ehkä riitä. Kannattaa myös jutella kokeneempien, sinut tuntevien melojien kanssa. Ovatko olosuhteet heidän mielestään sinulle sopivat?

Talvisilla vesillä saatuja kokemuksia voi hyödyntää myös kesäkeleillä meloessa. On esim. tärkeää tietää, miten oma keho reagoi kylmyyteen tai rasitukseen. Tai miten saa itsensä nopeasti lämpimäksi. 
Riitteen helinä kevätkylmässä vedessä. Sen ihanampaa ääntä ei ole. 
Talvimelonta houkuttelee paitsi kehittymisen, myös niiden elämyksien vuoksi. On hienoa voittaa itsensä, uskaltaa, pärjätä, selvitä. Talveen valmistautuva järvi tarjoaa myös paljon sellaista nähtävää ja koettavaa, jota on mahdotonta kohdata koskaan muulloin. Aaltojen rantaan roiskimat, mielikuvitukselliset jäämuodostelmat. Viimeisten vesilintujen haikeat hahmot. Lumipyry ulapalla. Rantojen rapea jääriite. Harmaan sadat sävyt. Outouden ja tuttuuden vuorottelu. Oman pienuuden kokeminen. Tunne siitä, miten etuoikeutettu onkaan saadessaan kokea tällaista. Siksi.

Jääveistoksia Enonsaaren rantapuissa Vesijärvellä

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Hän on täällä taas

Avovesi pilkahtelee jo viekoittelevasti siellä täällä - työmatkalla Vääksyn kanavassa sillan alla, lomareissulla Heinolan Jyrängöllä, Helsingin reissulla merellä. Tekisi mieli siivota koko talvi kerralla pois, kolata lumet jonnekin metsään ja lähteä jäitä tuuralla särkemään. Haistelen salaa autotallissa melonta-anorakin lateksimansetteja - tuota vapauden tuoksua.

Vesijärvellä ensimmäisellä kevätretkellä 2014
Viime joulukuussa lopetin melontakauden itsenäisyyspäivänä hyvillä mielin. Tai siis avovesimelonnan, ei ole kyllä tänäkään talvena montaa viikkoa kulunut kajakissa istumatta. Talvehdin hallivuorojen antaman ilon avulla. Retkimelonta ja etenkin melonnan opettaminen alkoi jo maistua puulta - pakkopullalta. Se oli outo kokemus.

Näin maaliskuussa alkaa kuitenkin välkkyvä vesi kutsua jo niin voimakkaasti, että muu elämä tahtoo unohtua. Milloin pääsee taas liukumaan kirkasta kevättaivasta ja muuttolintuja heijastavalla pinnalla? Milloin voi istua tutulle istuimelle, napsauttaa aukkopeitteen kiinni, kastaa melan hileiseen veteen? Veneistä tyhjän satama-altaan kautta selälle, ruovikoihin, salmiin ja saariin. Taivas valoa täynnä, rannat elämää kuhisten.

Tai kenties tulvajoille? Ehkä kuukauden sisällä?
Melonnan ainoa huono puoli on ehkä se, etten oikein enää osaa nauttia muusta ulkoilusta. Ennen tykkäsin lumikenkäillä ja muuten vain vaellella tutuissa ja vieraissa metsissä. Nyt talvi on vain seuraavan melontakauden odotusta. Ehkä jo pian :).


tiistai 30. joulukuuta 2014

Elämäni videotähtenä

Melontakausi alkaa olla pulkassa tältä vuodelta. Osalla melontakavereista se onkin mennyt jo vähän pulkkailun puolelle, kun muovipaateilla hassuttelevat osin jääpeitteisillä vesillä. Viime päivien pakkaset ovat kuorruttaneet lähivedet jo aika tarkasti jäällä. Itse kävin ulkovesillä viimeisen kerran itsenäisyyspäivänä. Uimahallitreenit ovat kuitenkin jatkuneet viikottain.

Tähän blogiin en tänä kesänä ole juurikaan melontakokemuksiani kirjannut. Melontakausi oli aika poikkeuksellinen ja koin isoja harppauksia taidoissa ja haasteissa. Keväällä vielä haaveilin tonnin melomisesta, mutta alkukesän kylmät säät ja pienet käsiongelmat saivat sen unohtumaan aika pian. Toiseksi haaveeksi otin melontaoppaaksi pätevöitymisen. Sen olenkin saanut melkein pakettiin, vähän retkien johtamista vielä puuttuu. Elokuussa suoritin käytännön opaskokeen, syyskuussa ohjasin retkiä, teoriakokeen teko venyi joulukuulle. Kolmas iso asia on ollut eskimokäännös. Opin sen viime talven hallivuoroilla, keväällä siirsin sen avoveteen ja harjoittelin vaihtelevan ahkerasti koko kesän. Tänä syksynä löysin grönlantilaismelan tuomat ulottuvuudet eskimokäännähtelyyn - olisinpa tajunnut sen jo aikaisemmin!



Vaikka blogin kirjoittaminen on ollut vähäistä, olen kyllä tallentanut melontakokemuksiani. Sain alkukesästä kokeiltavakseni Garminin actionkameran. Sitouduin julkaisemaan YouTubessa videon kuussa saadakseni kameran joulukuussa omakseni. Ehkä kuvittelin saavani vähän vauhdikkaampia, hurjempia actionvideoita julkaistua. Kamerasta tuli kuitenkin aika vakituinen melontakaverini. Ajatuksia se ei tallenna, mutta liikkuvan kuvan ja äänten kautta on itse helppo tavoittaa ne omat kokemuksensa ja ajatuksena jälkeenpäin.


Bloggaamiseen verrattuna videoiden tuottaminen on valtavan paljon työläämpää. Itse kuvaaminen on retkellä vaivatonta, jos kamera on kätevässä paikassa kajakin kannella. Esim. koskessa tuleekin sitten paljon enemmän haasteita, etenkin, jos kuvakulmaa haluaa vaihdella ja kuvata kavereidenkin suorituksia. Eikä se kuvaaminen tietenkään ole kuin pieni osa videon tekemisestä. Editointi ja esim. sopivan luvallisen musiikin etsiminen vievät paljon aikaa. Hitaahkolla nettiyhteydellä julkaiseminenkin on tuskallista. Suurin osa videolle tallentuvasta materiaalista on sellaista, ettei sitä jaksa itsekään katsoa. Saati muut. On raakattava aika raskaalla kädellä, jotta syntyy edes hieman kiinnostavia pätkiä.

On kuitenkin ollut kiehtovaa harjoitella videoiden tekoa. Melonta on hyvin visuaalinen harrastus. Vesi ja aurinko, kirkasväriset kajakit, taivaan värit, liike ja sään vaihtelut. Suomen vehreä luonto. Videoiden kautta tätä kauneutta on mahdollista jakaa muiden kanssa. Itsekin voi nauttia retkistä uudelleen videoita katselemalla.


Toisaalta olen omia videoita tehdessäni herännyt huomaamaan YouTuben ja muiden videopalveluiden mahdollisuudet itseopiskelussa. Olen esimerkiksi opiskellut erilaisia eskimoita YouTubesta löytyvien erinomaisten ohjevideoiden avulla. Omille lapsilleni videoita vahtaamalla oppiminen on jo päivänselvää, itse olen siitä vasta nyt innostunut.



Erikoinen melontakausi siis, ja paremmin dokumentoitu kuin koskaan. Erikoisinta oli kuitenkin ehkä se, että melonta alkoi ajoittain maistua työltä. Työtä se osittain olikin. Olen niin onnellisessa työsuhteessa, että melonnan opettaminen on osa työtäni. Yksi parhaista osista. Siirtyessäni kohti melontaoppaan roolia leppoisa turvamelojana touhuaminen jäi kuitenkin vähemmälle ja tavoitteellinen, vastuullinen kouluttaminen alkoi. Toisaalta melontaopaskurssin taitokokeeseen valmistautuminen toi harjoitteluun uudenlaista pakonomaisuutta. Uusien asioiden opetteleminen ja vanhojen syventäminen ei palvellutkaan enää vain omaa oppimisen intoani vaan osaamiselle asetettiin ulkopuolelta raamit, jotka joko pitää täyttää tai olla täyttämättä.

Sanotaan, että moni hyvä harrastus on mennyt pilalle, kun siitä on tullut ammatti. Omassa työssäni melonnan opettamisen osuus on kuitenkin niin pieni, etten usko sen vievän minulta oman melontaharrastuksen viehätystä. Pohdin kuitenkin asiaa myös omien opiskelijoideni kannalta. Minusta melonta on säkenöivän kiehtova ja alati haastava harrastus. On kuitenkin täysin eri asia ohjata jatkuvasti apua tarvitsevia aloittelevia melojia kuin kiitää samantasoisten kavereiden kanssa aallonharjalla koskessa. Melontaa opettaessaan pitää löytää motivaatio siitä opettamisesta, ei omista melontaelämyksistä.



Tänä vuonna lopetin luonnonvesissä melomisen hyvillä mielin siihen itsenäisyyspäivän melontaan, vaikka kelejä olisi vielä ollut. Jotenkin tuntui, että olin saanut lajista tälle kaudelle tarpeekseni. Silti hallitreenivuorot ovat elämän suola talvellakin - en saa niistä tarpeekseni. Ehkä siellä tekniikkaharjoittelun puolella on tällä hetkellä eniten helppoa kasvunvaraa, siksi se vetää niin puoleensa. Uskon kuitenkin, että kevättalven aurinko herättää taas kaipuun luonnonvesiin. Tai oikeastaan - tässä kun kirjoitan tätä - on se kaipuu jo olemassa :).




perjantai 30. toukokuuta 2014

Aallon tie

Päijänne on merimäinen järvi. Työpaikkani sijaitsee Asikkalanselän rannalla, joten Päijänne on minulle tärkein "työmelonnan" kohde. Suurten selkien ja kuluvan kevään arvaamattomien säiden yhdistelmä tekee Päijänteestä myös hyvän seikkailuympäristön. Ei kenties parasta melonnan alkeiden opetusympäristöä, mutta hyvin kouluttavan ympäristön ehdottomasti.

Siitepölylautta Lehmonkärjen rannassa.
Luonto-ohjaajaksi opiskelevien opintoihin kuuluu keväinen, yhden yöpymisen melontaretki Päijänteen kansallispuistoon kuuluvalle Kelventeen harjusaarelle. Toukokuun helteet ja tyynet säät olivat nostaneet odotukset korkealle. Paljon oli puhuttu ihanista auringonlaskuista ja palamisen vaaroista, laguuneista ja hiekkarannoista. Retken lähestyessä sääennusteet alkoivat kuitenkin näyttää varsin muuta kuin pläkää. Suurilla selillä 5-7 m/s tuuli ei ole ihan aloittelijoiden keli.

Päätimme kuitenkin toteuttaa retken. Itse olen yleensä aina se nössöin osapuoli, joka jännittää osallistujien puolesta ja yrittää hössöttää ja suojella. Riskien arvioimisen jälkeen totesimme silti, että turvaveneen, yhden melontakouluttajan ja kolmen opaskokelaan johdolla alkuperäinen suunnitelma oli ihan ok. Silti taisin käydä tarkistamassa tuuliennusteet windgurusta pariin kertaan edellisen yön aikana.

Aallokkoa Kelventeen Kirkkosalmen beachilla
Minun on aina yhtä vaikeaa ymmärtää aloittelevien melojien rohkeutta. Hyvin vähäisellä melontakokemuksella tämäkin ryhmä suunnisti kohti aallokkoa Lehmonkärjen rannan suojista. Itse olen ollut aloittelijana varmasti se pelokkain nössö, joka ei hetkeäkään ole uskonut selviävänsä yhdestäkään aallosta pystyssä. On tarvittu tosi monta vuotta ja tosi monta sataa melontakilometriä, että turha pelko on väistynyt. Siksi onkin niin hienoa olla ohjaamassa toisia heidän melontauransa alkukilometreillä. Jos pelko ja jännitys saadaan hyvällä ohjauksella, sopivilla haasteilla ja neuvoilla väistymään nopeammin, taitojen kehitys nopeutuu valtavasti.

Aloittelevat melojat pärjäsivät ensimmäisenä päivänä mainiosti. Kaksikko viipotti siksakkia ja välillä jonkun yksikön meloja näytti saaneen kohtauksen, kun pienestä ohjausliikkeestä tulikin kymmenien metrien mittainen kaarros. Silti melottiin 17 kilometriä ilman yhtään reskutusta, aallokosta huolimatta. Lämmin sää teki matkanteosta miellyttävää.

Kun Kelventeen retki toistuu vuosittain samoihin aikoihin suunnilleen samanlaisella kaavalla, on se aina loistava tilaisuus pohtia omien taitojen kehittymistä. Tänä vuonna nautin olostani aallokossa ihan älyttömästi. Muistin jotkut aikaisemmat retket, jolloin pienempikin aallokko oli vienyt kaiken huomioni eikä esim. ryhmän seuraamiseen tai toisten ohjaamiseen ollut jäänyt juurikaan voimavaroja. On ihanaa, kun pystyy kohtuullisen kätevästi sukkuloimaan ryhmässä, melomaan rennosti ja pitämään langat lapasessa. Ja on hienoa, kun aiemmin pelottavista keleistä tulee hauskoja, herkullisia.

Ohjaaja vesillä odottelemassa viimeisiä tauolta. Mä niin valvon teitä.
Ilta Nimettömänlahden laguunilla oli vielä lämmin ja tyynehkö. Illansuussa retken päävetäjät, kaksi omaa opiskelijaani pitivät laguunilla eskimokäännösnäytöksen. Oli pakko mennä sekaan pätemään ja kokeilemaan ensimmäistä kertaa avovesieskimoa tällä omalla retkikajakillani. Olen ylpeä itsestäni. En niinkään sen helpon eskimon vuoksi, vaan empimisen hetken lyhyyden takia. Kun istuu siinä kajakissa kaulasta vuotava kuivapuku päällä, uimalasit silmillä, klipsi nenässä, mela lähtöasennossa, oppilaat rannalla vahtaamassa, ei siinä mitään takeita ole onnistumisesta. Mutta jos ei pelkää noloutta, ei tarvitse pelätä muutakaan. Veden alla olo on harjoiteltu sen sata kertaa, liike on tuttu, turvallisuudesta huolehdittu. Pieni kallistus, suuri seikkailu.

Kaksi turvamiestä valmiudessa, keskellä joku täti tekee eskimoa.
 Kuva: Jonne Salonen

Kun varjotkin ovat jo kävelleet pois, ainoa jälki retkestä on mielessä. Tai blogissa 

Luomupuuroa ja kuivattuja mansikoita aamusateessa teltan edustalla
Toinen aamu oli ihan eri maailmasta kuin edellinen. Sadetta. Noin viisi astetta lämmintä. Tuuli ei onneksi ollut ihan ennustettua 7 m/s, mutta kovaa aallokkoa nostattava pohjoistuuli kuitenkin. Herään aina teltassa aikaisin, joten pakkaamiseen oli aikaa tunteja. Olisi ollut hauskaa nähdä heräilevien retkeläisten ajatuksiin heidän ryhtyessään valmistautumaan päivän haasteisiin. On ehkä hyvä, etteivät he kaikkia haasteita edes tiedosta, jääpä päähän enemmän tilaa omaan melontaan keskittymiseen.

Oma kuivapuku oli erittäin jees. Muut ylimääräiset varavarusteeni jaoin oppilaiden päälle, kahdet hanskat, yhdet rannekkeet, anorakki, kuoritakki, sadetakki.. Etukäteen oli ilmeisesti ollut vaikea hahmottaa, miten kylmää ja märkää melonta voi oikeasti olla, toukokuun lopullakin.

Onnellinen aallokkomeloja. Kuva: Juho Kokkonen
Takatuulta, sivuaallokkoa, mylläävää ristiaallokkoa, puuskia, kovaa sadetta, tihkusadetta, jäätävää viimaa. Oikeissa varusteissa hauskaa ja juuri sopivasti hiukan jännittävää. Huonosti pukeutuneen aloittelijaryhmän kanssa ihan totista työtä, herpaantumatonta ryhmän lukemista ja tilanteisiin puuttumista. Silti myös hervottomia väsynauruja kelluntatauoilla, kiertävää karkkipussia, kaksi uimaan karkaavaa hirveä suojan tarjoavasta saaresta, onnistumista, jaksamista, selviytymistä. Väkevää elämää.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Toispuoleinen ihminen

Tänä talvena talvi ei oikein tullutkaan. Noin sääilmiönä. Mielentilana kyllä.

Olen aina ollut hyvä oppimaan ja opiskelemaan. Vaikka kieliä tai teoreettisia tietoja. Uusia töitäkin ihan hienosti. Elämän varrella olen kuitenkin huomannut, että liikunnallisten taitojen oppiminen ei kyllä ole mikään vahvuuteni. Olen hidas, mutta kömpelö.

Tämän talven henkinen ja fyysinen ykköshaasteeni on ollut eskimokäännöksen treenaaminen uimahallivuoroilla. Eskimokäännös on siitä kiehtova harjoiteltava, että se joko onnistuu kokonaan tai floppaa täysin. Vaikkapa joogassa tehtävillä harjoitteilla on useita erilaisia välimuotoja, joiden kautta pyritään kohti itselle täydellistä suoritusta. Jos ei selkä taivu paljon, se voi taipua vähän. Jos eskimo jää puolitiehen (meloja kajakkiin roikkumaan veden alle), ei oikein auta kuin ottaa apua vastaan tai vaihtaa lajia uintiin. Kajakki jää joko oikein- tai nurinpäin - "melkein" ylös pääsemisen lopputulos on sama kuin jos ei edes yrittäisi.

Meriturvan altaalla Lohjalla. Tällä kertaa lopputulos
taisi olla onnistunut.
Oli aivan käsittämättömän mullistava tunne, kun eskimo nousi ensimmäisen kerran ylös. Tekniikka meni yhtäkkiä kerralla kohdalleen ja käännös onnistui useita kertoja putkeen. Myös seuraavalla viikolla. Todellinen oppiminen alkaa kuitenkin siitä, kun käännös ei jostain syystä nousekaan. Syy on löydettävä ja yritettävä korjata. Kun se onnistuu, löytyykin jo seuraava virhe, jonka kanssa kamppaillessa vierähtää tovi jos toinenkin. Vasta sitten, kun jokainen virhe on tehty niin moneen kertaan, että niiden ennakoiminen ja tarvittaessa korjaaminen käy automaattisesti, on taito opittu.

Sitten, kun tuntee olonsa varmaksi ja ehkä salaa hieman reteäksi eskimokäännöksensä kanssa, voi ryhtyä harjoittelemaan sitä toiselta puolelta. Ja käydä saman räpiköinnin läpi melko lailla nollasta aloittaen. Miten voi ihmisen kehon toinen puoli olla niin täysin tietämätön siitä, mitä äsken oli toisella puolella opittu? Kitaristi voisi ehkä kokea saman tunteen kääntämällä kitaransa kaulan toiselle puolelle kuin yleensä. Jos sitten lopulta saa kehonsa molemmat puolet tottelemaan kuria tasapuolisesti, voi siirtyä harjoittelemaan eskimoa vauhdista. Tai ilman nenänipsua (hirveää). Tai kylmässä vedessä. Tai erilaisella kajakilla. Tai koskessa. Tai aallokossa.

Tästä saattaa riittää minulle harjoiteltavaa koko loppu melontaiäkseni.

Alla linkki videoon, jossa treenailen.
Eskimokäännöstreeniä

tiistai 26. marraskuuta 2013

Riitettä kannella

 
Kelloradion epävireinen räime kuudelta. Epätodellisen pimeä aamu. Herääminen kaukaa jostakin. Lumisade katulampun valossa. Talo täynnä lasten väreileviä unia. Induktiolieden piip. Termospullon korkki piilossa kuivauskaapissa. Kattilassa keittoa liikuttava kauha. Eväät pöydällä muovikassissa.
 
Liian monta pipoa, kaksi paria neopreenihanskoja, melontaliivit, aukkopeite, mela kahdessa osassa, vaihtovaatteita kuivapusseissa, juomapullo, pumppu, kuivapuku, fleece. Suuri kassi. Silkkiä ja villaa päällä. Fleeceä. Rumat housut. Otsalamppu, kompassi, merikortti, vielä yksi pipo. Kaulapussi kännykälle.
 
Pimeässä raapattu tuulilasi. Uninen mies toisessa autossa. Lumisade. Jäätyneet lätäköt Messilän rantatiellä. Taskujen taputtelua. Laukun penkomista. Kontin avaimet hukassa. Kolmannen auton valot. Toinen meloja ja avaimet. Kylmät kajakit routaisella kamaralla. Liinat paikoillaan otsalampun valossa. Heikko kajastus horisontissa. Lumiset tiet ja radion murina.
 
 


Autio Pulkkilanharju. Pimeät kesämökit. Aallot rantakivillä. Pysäköintialueen kioski ja kesäkalusteiden läjä. Hyytävä tuuli. Pipo syvemmällä päässä. Tavarat kylmästä jäykkien lastiluukkujen alla. Solumuovipatjat kajakin pohjalla. Ilmaa kuivapuvussa. Kajakit rannalla ja laiturilla. Liivien remmit tiukalla. Kompassi kaulalla, merikortti kansiköysissä. Reittisuunnitelma. Kello yhdeksän. Vedessä. Mela ui loitommas. Paljain käsin tuki pohjasta. Tunnottomat sormet.

Karinsalmen silta. Näkymä Selkäsaarille. Pohjoisessa sadepilviä. Tiukka vastainen, nouseva aallokko. Kajakin terävä keula ja syliin pyyhkivät pärskeet. Tuulen ulina kajakin perässä. Vierellä melojensa kanssa painivat kaverit. Edessä siintävä ruovikko. Pisaroiden alle peittyneet saarten nimet. Kompassin hiertävä kulma. Silmille valuva pipo.

Tuulensuoja saaren kupeessa. Suunta sivuaallokossa kohti Haapasaarta. Joka seitsemäs aalto. Vyötäröä myöten uppoavat kaverit. Kasvoille roiskuva kylmä vesi. Tuki aallon harjan takaa. Oikea käsi jäässä. Tai puutunut. Sortava tuuli. Lähestyvä rantakivikko. Suoja. Esiin tuleva aurinko. Pehmeästi poimuileva vesi. Iso kivenlohkare rantavedessä. Kelluntatauko. Värikkäät pisteet saaren edustalla. Melojen liike. Yöretkeläiset. Kamera kannella. Auringon siunaus. Puheensorinaa. Reittisuunnitelman muutos. Suojaa kohti.



Roolien jako. Melontapaikat ryhmässä. Keulassa vasemmalla. Evä alhaalla. Surffiin pyrkivä kajakki. Jarrutuksia. Kevyitä alatukia. Ryhmä takana. Arvaamaton ristiaallokko. Käkisalmen silta. Salmeen suuntaava kahdeksikko. Sillalla hidastelevat autot. Rannan suuret kivet. Ihana tyyntyminen. Taukopaikan pohdinta. Suunta mökkiä kohti. Lämpenevät kädet. Pienet saaret, keltaisen ja hopean himertävä ruovikko. Mökkiä etsivä kärkimeloja. Jutustelua. Tuuli ja aallokko. Hiljaiset rannat.

Ruovikon suoja. Laiturin teräsrenkaat. Rantakallio. Myötäävät ponttoonit. Valaistu männikkö. Tuulensuoja kuistilla. Eväspussi. Juustokeitto termoksesta. Lakritsitee kahdessa mukissa. Fleece kuivapuvun päällä. Kimallus. Yhteiset herkut. Nurmikon lipsuva pehmeys.




Kohmeinen melontaliivi. Jää merikortin suojapussilla. Kuivat neopreenihanskat. Kenkkuileva solumuovi. Vastaanhangoitteleva, jäätynyt aukkopeite. Vihdoin kellumassa keula kohti aaltoja. Osa sormista heti jäässä. Jalat lämpimästi kajakin sisällä. Raskas vääntö vastatuuleen kohti harjun suojaa. Seuran toiminnan suunnittelua. Taas Käkisalmen silta. Kylmimmät sormet suuhun lämpenemään. Kajakin kannella ohut jää. Kapeneva melaote, sormet kaukana vedestä. Kaksi sinitakkista hahmoa niemekkeellä. Juttuhetki tuulessa.


Marraskuun matala aurinko. Tyyni harjun kainalo. Kevyt puhe. Sujuva liuku vedessä. Häikäisy. Venetalas. Viherkattoinen saunamökki. Rantatöyräs. Kuulas vesi.


Ulkomaan retken kokemukset. Luonto-oppaan ammatti. Melonnan fyysisyys. Meriturvan koulutus. Päijänne. Marraskuu. Hallivuorot. Tuhannen kilometrin meloja.


Karinsalmen laituri. Maihin vedetty keula. Askel veteen. Jäätyneet kansiköydet. kovettuneet kansiluukut, jämähtäneet kansivalot. Avatun kuivapuvun alta karkaava lämpö. Viima sillan alta. Kurainen auto, takaluukku täynnä varusteita. Liukkaat kajakit katolle. Ensimmäiset lähtijät. Viimeinen retki. Talvi harjun takana. Päivä kääntymässä loppuun. Kesään vahva kiinnitys.















torstai 7. marraskuuta 2013

SE tekniikka

Messilän rantametsää. Tähän sopisi kajakkilaiturikin.

Eräs melontakouluttaja sanoi kerran, että on vain kahdenlaisia melojia. Niitä, jotka ovat kaatuneet ja niitä, jotka eivät vielä ole kaatuneet. Itse kuulun kaatuneisiin. Kaikki kaatumiset ovat kuitenkin tapahtuneet koskessa tai kajakista noustessa. Kajakki kainalossa uiminen on siis tuttua.

 Melonnan harrastajan näkökulmasta on toinenkin asia, joka melojia jakaa. Osaako tuo tehdä E-S-K-I-M-O-N? Pyöriikö sulla jo eskimo? Onko sulla jo varma eskimo? Meneekö eskimo molemmilta puolilta? Sillä kun se menee, ei yleensä enää tarvitse uida.

Eskimokäännöksessä on jotain melkein mystistä. Sukellus vedenalaiseen maailmaan, kylmäpäinen melanveto, lantion sivallus ja melojan pää osoittaa jälleen kohti taivaan lakea. Eskimokäännöksen osaavat erottuvat osaamattomista etenkin koskessa ja tekniikkatreeneissä. Tumpelommat uivat rantaan tai heitä reskutetaan. Eskimoihmiset jatkavat kylmän viileästi harjoitteluaan. Itsenäisinä. Eleettömän cooleina. Hioen jotain arvoituksellista tekniikkaa.

Eskimokäännöstä on vaikea opetella ilman apua. Uimiseksi menee, eikä yrityksiä viitsi kovin montaa tehdä. Hyvä harjoittelupari kääntää epäonnistuneen melojan ylös tai tarjoaa keulansa eskimoreskutukseen. Hän tarkkailee yrityksiä ja yrittää nähdä, mikä milläkin kerralla meni eniten pieleen. Olen itse yrittänyt muutamia kertoja opetella eskimokäännöstä, ikinä siinä onnistumatta. Usein minua neuvonut on joutunut toteamaan, ettei osaa tarkalleen sanoa, mitä eskimokäännöksessä tapahtuu tai kuvailla liikesarjaa. Enkä ole oppinut.

Tänä syksynä olen käynyt ahkerasti naapuriseuran uimahallitreeneissä. Lähinnä harjoitellut lantiokääntöä altaan kaiteessa roikkuen, mutta kuitenkin. Kunnes eräällä kerralla mukaan tuli eräs tuttava, joka lupasi opettaa minulle eskimokäännöksen. Hän näytti c-to-c -vedon, jolla hän itse oli käännöksen oppinut, näytti ja selitti, mitä siinä tarkalleen tapahtuu. Hienointa oli hidastettu versio eskimokäännöksestä, jossa hän jopa viittoi käsillään suuntaa, minne melaa pitää työntää tai vetää :) Kokeilin kerran, uin pois. Kokeilin toisen kerran, onnistui helposti. Käsittämätön tunne. Minusta tuli kerralla (omissa silmissäni) melkein uskottava meloja.

Puut kasvavat kohti syvyyksiä tyynen joen pinnasta

Olen tänä kesänä ja syksynä oivaltanut jotain elämyspedagogiikasta. Onnistumisen vaikutus itsetuntoon on valtava. Oli se sitten kosken laskeminen kajakilla kaatumatta tai eskimokäännöksen onnistuminen, on tunne tosi vavahduttava. On päästettävä irti omasta, vakiotekosyyksi muodostuneesta mantrastaan: en minä osaa. Enkä opi tätä. Itselleni eivät esimerkiksi töihin liittyvät onnistumiset yleensä saa mitään tällaista aikaan, koska niissä asioissa olen tottunut luottamaan itseeni. Toista ovat kaikki liikunnalliset haasteet, joissa tunnen olevani heikoilla jo lähtökohtaisesti.

 Minäpä opin sen eskimokäännöksen. Tosin nyt se on vielä vaiheessa "tietyllä kajakilla, uimahallissa, toiselta puolelta". Mutta hei - ei ole mitään syytä, miksen oppisi lisääkin :D